Takavuosieni ehdoton suosikkikirja, (nuortenkirja-genrestä siis) Timo Parvelan "Poika" on kiusannut minua aika pitkään. Jotakuinkin viisitoista vuotta.
Olen tuon lukenut ihan oikeasti varmaan kymmeniä kertoja, ellen enemmänkin. Joojoo, tiedän, mutta minä vaan olin semmoinen. Tai kai vieläkin, kaikki kirjansa lukeneet tietänevät.
Jokatapauksessa kiusaamisen aiheuttanut yksityiskohta oli aina se, mihin kaupunkiin kirja sijoittuu. Jotenkin olen aina tiennyt, että kyseessä on Jyväskylä, mutten ole voinut olla varma. Kun ei sitä missään ole sanottu. Eikä edes mitenkään erityisesti kaupunkiympäristöä ole kuvailtukaan. Mutta olen aina tiennyt.
Pikakelaus vuoteen 2007, ja Hesarin "Lapsen Kanssa"-blogiin. En ollut edes huomannut aiemmin että yksi blogin kirjoittajista on mies nimeltä Timo Parvela. En edes ollut tajunnut että noista kirjottajista joku yleensäkin on mies. Hetken penkomisen jälkeen löytyy varmistus sille että nyt on kyseessä sama Timo Parvela.
Pikainen kommentointi postaukseen ja tärisevin käsin naputtelen vielä täysin aiheeseen liittymättä kohteliaisuuden ja pompsautan kysymyksen "Pojan" tapahtumapaikasta. Voi kun se vastaisi.
Ja vastasihan se: http://blogit.hs.fi/lapset/koiralenkilla-paheksuttua/!
Sehän perhana tosiaan sijoittuu tänne. Toki varmasti siksi että Parvela opiskeli kirjan kirjoituksen aikoihin Jyväskylän OKL:ssä (?).
Hämmentävä helpotus. Ja hämmentävää miten netti on loistava asia.
En edes ole varma miksi tuo on nyt jotenkin tosi suuri asia. Sehän on vain kirja, jota en ole lukenut kymmeneen vuoteen. Kirjahyllyssä se kuitenkin on. Pakko sillä on joku suurempi merkitys olla. Kai.
No, toinen juttu. Edellinen kohtaus sai muistelemaan toista minulle tärkeää kirjaa, Vesa-Pekka Sorolan "Cee"tä.
Googlettelu paljastaa todella hämmentäviä faktoja. Sorola asuu nykyään Ilomantsissa. Jakaa Postia ja toimii Kino-Mantsin lipunmyyjänä. Ei jumalauta.
Se internetti taas. Ilman en olisi koskaan varmaankaan saanut tietää tuotakaan. Ottaisikohan kirjan seuraavalle reissulle kainaloon ja nimmarin metsästykseen? Tuskin sentään. Tottakai sekin löytyy hyllystäni. Ostin sen joku aika sitten, nostalgiapuuskassa ja suojeluvaistolla joltain kirpparilta.
Kolmas juttukin. Luin tuossa viime viikolla Kjell Westön "Missä kuljimme kerran", sen Finlandia-kirjan.
Jumaliste miten hyvä se oli. Jotenkin epäuskoisena luin sitä, ajatellen että "Täähän on Finlandia-palkinnon voittanut teos, ei mun kuuluis tajuta tätä."
Niinpä vaan kuitenkin tajusin, tykkäsin ja luin. Outoa.
Sekin jäi jotenkin leijailemaan tuonne takaraivoon. Ne henkilöt. Tapahtumat. Nimet. Sitä ei ole tapahtunut piiiitkään aikaan minkään kirjan kanssa. Jotenkin se jatkoi elämäänsä loppumisensa jälkeen omassa päässäni. "Pojan" kanssa näin kävi myöskin, muistan sen hyvin.
Hyvän kirjan merkkihän on se että kun kirja loppuu, huomaa ajattelevansa "Mitäs sitten tapahtuu?".
Todella hyvän kirjan merkki taitaa olla se että ne tapahtumat tosiaan jatkuvat.
2 comments:
Olisit kysynyt multa niin ei olisi tarvinnut miettia kaikkia naita vuosia - Timo Parvelan aiti oli meidan ala-asteen luokanopettaja, ja paastiin aina joskus tapaamaan itse kirjailijaakin. Paitsi onhan se tietysti kivampi kysya itse kirjoittajalta :)
No hemmetti. Jo on pienet piirit. Aivan älytöntä. Tosin kesti aika pitkään kasvaa ihmisenä sen verran että pystyn julkisesti myöntämään että pidin näistä kirjoista.
Post a Comment