Sunday, August 24, 2014

jotainjotain

Jos perustaisin bändin niin sen nimeksi tulisi "jotainjotain". Varmaan ihan hyvä etten osaa soittaa mitään tai laulaa. 

Siirtelin tuossa sattuneesta syystä kuvia koneelle ja huomasin ottaneeni valokuvia. Sieltähän löytyi seasta ihan asiallistakin tavaraa. Pari selkeästi enemmän "valokuvaa" ja sitten sellaista räpsyä. Mutta joskus räpsytkin on ihan kivoja. Ja jos tänne ei välillä räpsyjä laita niin hiljaiseksi käy homma. 

Ekaksi ehdoton suosikkikuva näiltä ajoilta. 

Kenen lie matto, ollut iät ja ajat tuossa. Kerrankin oli valo sen kohdalla kun kuljin ohitse.  
No hei vettä. Kyllä sitä aina pitää olla koska mä oon mä. 

Uusi alku. Osaa ne muuttua vaan käytön myötä nuokin. 

Rantahomma Masan kanssa. Kaveri kävi uimassa ja tuli lämmittelemään syliin. 

Vesi oli hämmentävän kirkasta. 

Tän mä ohitin monesti näitä läpikäydessäni. Jotenkin niin kuluneen oloinen kuva, muttamutta. Tässäpä olikin nyt semmonen juttu että tää muistuttaa jotain kovin tuttua... :D

Näitä pehmeän värisiä mäntymetsiä aina kattelen. Joku visio mulla on niistä mutta en vaan tunnu saavan kiinni niistä. Enkä saanut nytkään, tääkään ei onnistu näyttämään oikealta. 

On aina mukava nähdä omia kuviaan ihmisten seinällä. Tässä iso Elefantti, uniikkikappale. Tästä mä oon ihan tajuttoman tyytyväinen. 

Wednesday, August 13, 2014

Berliini / Alku

Siellä tuli taas käytyä. Tällä kertaa kaksi viikkoa. Kuvia on sen verran runsaasti että pitää jaotella eri aiheisiin. 
Tää eka on nyt tämmönen fiilistely-juttu. 
Myöhemmin voipi olla tulossa kolme tai neljä omaa aihepiiriään. Jotenkin tuli kuvattua. Uusi kamera ja visio puhelimella. Siitäkin huolimatta että pikkujätkien kanssa on aina tuo näkemyksellinen kuvaaminen hieman... haasteellisempaa. 

Poikkeuksellisesti nyt ei tule pitkiä sepustuksia kuvien välille, koska Bloggeri ei tykkää näin monesta kuvasta ja tästä sivupohjasta. Eli menee vaikeaksi. Joten kuvatekstit tulee kuvateksteinä, koska sen tää tuntuu kestävän. 

Tegeliltä keskustaan. Hätäulostie.

Ekalla viikolla Kreuzköllnissä tuli bussit tutuiksi. Koska siellä ei ole trameja. 

Perusbussin yläkerran piikkipaikka oli suosittu. Ja Masalla oli hienot Menokkaat. 

Vahva yritys valoa kohti. 

Ekan kämpän verhot. Aina nuo valtavat ikkunat jokapaikassa tuolla. 

Viimein Tempelhof. Ekan reissun aikaan tähän vielä laskeutui lentokoneita. Nyt on kuntoilijoita. 

Pahoittelen laatua, juostessa napattu kännykkäkuva. Ja rajattukin ihan hulluna. 

En ollut tajunnut että Kreuzberg tarkoittaa sitä että siellä on oikeasti pieni vuori. Ja vesiputous. Ihan huikea paikka. 

Julman näköinen välipala. 

Erikoisempi näyteikkuna. Ihan ei aina tajua kaikkea pienen miehen mieli. 

Okei siinä on seinä ja puu. 

Kreuzbergin maalaismarkkinat. Ja sä laitat tämmösen kuvan sieltä? Ihan hienosti kyllä. 

Tästä on talvikuva keittiön seinällä. Se on parempi kyllä kuin tämä.

Aina niitä puita ja seiniä. 

Tuttu ja turvallinen Rosenthaler Platz. Mitte oli kermaperseytynyt sitten viime kerran. Tai sitten se johtui Kreuzköllnin rapaisuuteen tottumisesta. 

Kas vain. Seinä ja kasveja. Kuinka omaperäistä. 

Mitä? Seinä ja puu? 

#BVGdriveby. Tää oli reissun uus villitys. Näistä ehkä oma postinsa joskus. 

Kyllä vain, se satoikin välillä. 

Tram, Torni ja sade. Tää on sitä mun Berliiniä ehkä parhaimmillaan. 

Muuriakin piti taas fiilistellä.

Joo-o, seinä ja kasvi. Ihan tosi nyt jo hei. 

Klisee mutta pirun hauska. Lyhtypylväskin on siinä tahallaan kun näytti hauskalta. 

#thattoweragain

Tram ja Torni. Ja sade. 

Hölympus oli hyvä kaveri. Kun vaan muisti ladata akun joka yö. Uusi muistikorttikin oli pakko ostaa kun liipasinsormea syyhytti niin kovin. 

En tiiä sit perkele. Kyllä nää on mun Berliiniä, vaikka kovin monesta en ole varma tuleeko mitään viboja siitä itte kaupungista. 
No mut jokaisella on se oma kulmansa joka paikkaan, ja tää on mun päänsisäistä maisemaa tältä reissulta ehkä sitten eniten. 

Sunday, June 01, 2014

Kohtaamisia itsensä kanssa

Koska on sunnuntai-aamu, niin kokeillaanpa tällaista. Akira Kosemuraa on kuunneltu aika paljon nyt.  Ja nyt tehdään niin että niin kuuntelette tekin! Tästä kliklik vaan sitten.


Tähän piti tulla asiaa valokuvakirjasta. Mutta jotenkin ei nyt tunnu sitä että jaksaisin höyrytä. Kerron pikaisesti vain että Mustan Taiteen ja Maahengen yhteistyössä kustantama, Heikki Willamon ja Mats Anderssonin "Kohtaamisia" on ehkä huikein kotimainen luontokuvateos minulle, ikinä. 
Tunnen olevani etuoikeutettu että saan tuota ihailla. Se on aika paljon jo se.
Harmi että tämä taitaa olla joku erikoisjuttu, saatekirjeessä ainakin sanottiin että menee vain Mustan Taiteen tilaajille. Se jos mikä on kyllä sääli. 
Kirja on täynnä mustavalkoisia, tummia, synkkiä, myyttisiä ja mystisen oloisia kuvia Suomen metsistä ja niiden eläimistä. Pitkää valotusaikaa, epäterävyyksiä, etualalla olevia häiritseviä asioita...
Hemmetin hienoja kuvia. Hemmetin hieno kokonaisuus. 
Metsän tuntu noissa on jotenkin hieno. Synkkä ja pelottava. 

Se siitä. Etsikää käsiinne jos jossain näette. 

Joskus on syytä vain kävellä. Ja katsoa alaspäin. 
Saattaa kohdata itsensä. 



Onkohan näihin lukkoihin avaimia kellään? Vai onko ne heitetty alas tuosta samantien?


Onko ne tuolla ne avaimet sitten?


Yritän tyhjennellä päätäni tulevaa Berliinin-reissua varten. Jos sitä vaikka jotain uutta osaisi sitten. 
Jotenkin pelottaa lähteä, jos ei tulekaan kuvia. Toisaalta siellä ne hanat on aina vähän auenneet. Jotain tärkeetä sieltä nytkin kotiin asti tulee. Ihan varmasti. 


Tähän väliinkin muuten tulee musiikki. Laki Mera on soinut tänä keväänä paljon myös. Kaunis on, niin kaunis. 


Taisi tuo näidenkin kuvien aikana soida. 


Viimeiseksi kuvaksi laitetaan yötyön työpiste. Aina on hyvä mieli kun saa kaivaa tuon Wacomin esille, tietää että nyt tehdään jotain. Musiikkia korviin ja mieli kiinni ja kuvien kimppuun. Vanhojen kuvien siivoilussa ja korjailussa on jotain meditatiivista. Sen paljonpuhutun flow-tilan kun saa kiinni niin sitten mennään, siinä ei kelloa juuri katsele ihminen. 


Monday, May 26, 2014

Miksi kuvaan.

Miksi kuvaan? Minulta ihan oikeasti kysyttiin tätä. En osannut vastata, kun oli kielletty vastaus "Koska mä vaan haluun".

No tästä aiheestahan ON kirjoitettu kirjojakin vaikka kuinka monta, eikä minulla todellakaan ole tarkoitus lähteä pohtimaan tätä mitenkään yleisemmin. Vaan menen tähän omakohtaisesti, niinkuin tapana on.

Onhan nämä blogissakin esillä olevat kuvat minun ottamiani kuvia, ja nimenomaan minulle otettuja pääasiassa. 


Valokuvaaminen on minulle jonkinlainen päänjärjestely.

Puu ja varjo ei tajua olevansa kauniita. Moni asia ei edes ole kaunis. 
MUTTA niissä on sillä hetkellä kun haluan tai päätän ottaa niistä kuvan, jotain mikä loksahtaa mun päässä kohdalleen. 
Joku mikä vaatii tulla pysäytetyksi. Muutetuksi. Pelkistetyksi reunojen sisään. 
Irrotetuksi kontekstistaan usein. Mä nostan asioita irti. Autan niitä olemaan oma juttunsa. Erillään siitä missä ne saattaa olla oikeasti. 
Ei sillä ole väliä mitä kuvaan. Toki painotun aika usein samoille aiheille, se tulee yleensä rajallisista ajoista ja paikoistakin tietysti.

Sen tuntee joskus miten homma vaan toimii. Kun tajuaa siinä samalla että "Hemmetti nyt!" Ja tietää että on kohdillaan jo ennenkuin katsookaan kuvaa. 
Se on tunne jolle voisin elää.



Mulla lukee blogin otsikossa että "Huomaamatta nähtyjä asioita". 
En muista koska olen sen siihen älynnyt, tai että olinko ajatellut juuri tätä, mutta siitä(kin) nimenomaan on kyse. Ne kuvat tulee. Ei aina huomaa. Joskus ne näkee vasta myöhemmin.

Ja kyllä, saan mielihyvää kuvasta. Joskus se onnistuu muidenkin kuvia katsomalla, mutta aika harvoin kuitenkin. Koska valokuvaus on minulle kovin omakohtainen kokemus. 


Toki terapoinkin itseäni varmaan useammin kuin ymmärränkään.

Useinhan nää kuvat on symmetrisiä tai ainakin kaksiulotteisia tai "suoria". Tän kanssa on tekemistä mun pään kummallisuuksilla tottakai (kai tästä on jo puhuttu joskus?), mutta musta tuntuu että osittain tykkään tehdä kuvia joissa asiat on "jöössä", koska elämää ei saa jööhön. 
Mutta kuvat saa useimmiten.

Ja siinä vaiheessa siitä tulee mulle kaunista. Kun se on selkeää.

Haluanko mä hallita näkemääni sitten sillä miten kuvaan? Voi olla. Onko mulla tarve muokata ympäröivästä maailmasta selkeämpi ja yksinkertaisempi? Enpä ihmettelisi.

Koska minulle maailma ehkä on liian sotkuinen. Kaoottinen. Hälisevä. Sekava. Mun päässä elää kaipuu yksinkertaisuuteen. Suoruuteen. 


Ihmisiä kuvatessa tämä ei kyllä onnistu. Mä en oikein näe ihmisiä tässä mielessä. Siksi niistä ei kuvia olekaan. Tai näen, mutta se tekeminen on niin hankalaa. Eikä ihmistä oikein voi omaan muottiinsa puristaa. Pitäisi osata tuoda se ihminen esille, eikä omaa itseänsä. No okei joskus se onnistuu, mutta se vaatii minulta(kin) aika paljon, että uskaltaa mennä sinne toisen luo ja sisään ja antaa samalla itsestäänkin. On helpompi mennä sen puun ja varjon luo ja ottaa siltä. Se kauneus. 

Ilman muuta on hienoa tosin saada ihmisestäkin se kaunis hetki ulos. 



Vastauksen voisi tiivistääkin. Minä kuvaan koska se on minulle hyväksi. Käsittelen kuvillani tunteitani ja ympäristöäni. Muokkaan niistä omaan pääni sopivampia. 
Säästän hetkiä ja aikoja ja tunteita kuviin. 
Parhaita on pienet kuvat. Yksityiskohdat. Tunnelmat. 

Thursday, May 15, 2014

Vain yksi

Kirjoitin tähän pitkät pätkät tästä kuvasta. Sanat ei olleet oikeat. Ei sitten tullut tähän ne. 

Tämä riittää:
Aina ei mene kaikki niinkuin suunnitellaan. Ja sitten joskus käy niin että siitä vahingosta tuleekin se hienoin.


Kiitos ja ole hyvä, Jonna.

Monday, April 28, 2014

Olen varjo itsestäni

Kirkas ja aurinkoinen päivä. 
Ja mitä tekee Herra Taiteilija, der Künstler? 
Ottaa synkkiä kuvia itsestään. Hienosti se vetää taas.


Itsestäänhän se aina kuitenkin lähtee. 


Kaksi pallopäätä sattui samaan ruutuun. En ymmärrä miten tuon pää ei ole enempää sekaisin kun koko ajan pyöritetään.


Kiinni elämän runkoon. 


Jokin ei kuulu mukaan. 


Sekavassa kehyksessä. Viitekehyksessäkö?


Joskus on vaikea avata ovia. Jos on varjo elämän rappauksessa. 


Ja koska se on kuitenkin on valokuvablogin lisäksi kamerablogi niin kerrotaan että nämä on otettu Olympus E-M10:llä, siirretty wlanin kautta Olympuksen OI.Sharella iPadille, käsitelty Snapseedillä ja postattu Blogger-sovelluksella (koska menetin hermoni Blogsyyn totaalisesti). Että siinä sitä perinteistä nörttiosastoakin.