Monday, February 02, 2015

Jonna ja Happoradio


Tähänhän oli alunperin tarkoitus tulla posti Tyylistä ja siitä miten se on päässyt kehittymään tuollaiseksi kuin se on nyt. 
Drafti siitä jo tuolla lepäileekin, aiemmin alulle laitettu. 

Mutta se saa nyt jäädä, sillä oli sen verran erilainen lauantai. Valokuvalauantai, ilolauantai. Ja nyt on kuulkaa mitä postata. Ei tartte niin paljoa sanoja ja ajatuksia, kun on kuvia. 


Jonna kävi parturissa, ja sai hieman uuden tukan. 
Tästä oli kampaajan kanssa sovittu että otetaan sitten sinnekin kuva jos toinenkin, ja aiemmin oli puhuttu Jonnan kanssa että vähän kutittelis tehdä jotain taas. Ainahan se pieni kytö on kuitenkin, ja joskus vähän isompi. 



Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja näin siinä sitten kävi.


Todella napakan viimehetken ostostelun jälkeen oli vaatteetkin kasassa, ja paikkakin oli skoutattu jo etukäteen. 
Ei muuta jäänyt kuin ottaa kuvat. 
Niin, tosta vaan tosiaan. Klik-klik ne kuvat. 


Se taas yllätti miten helvetisti se aina osaakin jännittää. Kuvaaminen. 
Tunnistin itsestäni yllättävän kovan suorituspaineen. 


Kyllähän sitä itelleen kuvia ottaa, mikäs siinä. Silloin ei ole sitä toisille tekemisen apinaa selässä. Kun ei tarvitse miellyttää kuin itseään. Sen sentään osaan. Tänne blogiin laitan niitä itselle kuvattuja juttuja, ja se tuntuu Oikealta ja Hyvältä. Jos niistä joku ei tykkää, niin sitten se ei katso, ja sillä hyvä. 


Mutta AINA kun tehdään niin että ne kuvat menee jollekin muulle. Siinä tulee paineet. Onnistuminen. 
Kelpaako ne?
Onko ne sellaisia kuin odotetaan?
Odotetaanko multa liikaa?


Näiden kanssa mä painin aina. Itsetunto on tuntematon sana.  

Vähän yllättäen huomasin kun kuvat oli otettu ja kamera laukussa takaisin, että romahtelin vähän. Jännä juttu. Ehkä sitä jännäs enemmän kuin mitä ajattelikaan itse. Ehkä siitä on tosiaan sitten jo niin pitkä aika kun on viimeksi tehnyt noin selvästi muille. 

Mutta ei ne päivän kuvat vielä ollut otettu. 
Sattuneesta syystä oli Juhlan Paikka, olihan monella meistä (Allekirjoittanut ja Jonna mukaanlukien, onnet vaan kaikille muillekin jota sama asia koskettaa!) viimeinen päivä ennen Elisaa. 
Viimeinkin, ihan oikeasti ja virallisesti ollaan toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella Elisalaisia. Osa suoraan vuokrafirmalta, osa on ollut sijaisuuksien paikkaajina määräaikaisessa pestissä. 

Ja onhan sitä jotain pientä aina keksittävä jos on Juhlan Paikka. Tuolla ylhäällä avaavana kuvana onkin ruutu josta moni jo tajuaa. 
Happoradio. 
Tahkolla oli keikka, ja eihän tuo nyt ole kuin sen 150 kilometriä täältä. Matka eikä mikään semmonen. 


En ollut aamulla ajatellut että viitsisin ottaa kameraa mukaan, baarissa kuitenkin keikka. En jaksa muutenkaan humalaisia ihmisiä, ja kameralaukun kanssa se on vielä tympeämpää. 


Mutta toisaalta, keikkapaikka ei tuntunut etukäteen vilkaistuna mitenkään isolta, joten päivällä mietin että "No hitsi, ehkä tuo 45 millinen muuten tän rungon kanssa vois riittääkin pieneen bändikuvahommaan?"


Ja okei, paikka OLI pieni, ja lavan ja aidan välissä ei ollut perinteistä Grand Canyonin kokoista väliä. 


Tämmöisissä väleissä on just passeli yhdistelmä 20mm ja 45mm. Hetkittäin olisi toivonut laajempaakin päätä olevan lisää, se 12mm f:2.0 olis kiva kyllä olla kanssa. Vähän on tyyris vaan mun budjeteille. 


Fiilis oli kuin ennenvanhaan. Tätä mä oon tehny ennenkin. 


Ja vois tuota lisääkin tehdä, jos vaan vaikka sen 75-millisen keksisi jostain, niin pärjäisi vähän paremmin. Tai sen valovoimaisen zoomin. 


Mutta se tarkoittaisi jo sitä että pitäisi ehkä olla ihan duuniakin sitten. Ja firma. Tosin onhan tuossa jotain pientä jo pöydällä, mistäs sen tietää vaikka haukkaisi isomman palan kakkua sitten samalla. 


Ei noista peloista ja muista pakenemallakaan taida päästä. Enemmän tekemällä rutiini palautuisi. 


Mutta todellakin. Ihan oli semmonen Vanhan Hyvän Ajan fiilis olla keikalla kameran kanssa.
Tunne että "No tän mä osaan ja tiiän miten tehään."


Ja osasin mä sen kameran poiskin laittaa, ja kuunnella. Ja katsoa. Se on kuitenkin niin että näille mennään sen bändin takia, eikä kuvien. Kyllä siinä menee hukkaan etsimen läpi kuitenkin, vaikka miten laulattaisi mukana.


Suorituspaineista ja ahdistumisesta tuo tyyppi taitaa itekkin tietää vähän jotain mikäli olen oikein ymmärtänyt.


Ja ihan kohta se sieltä tulee. Aki.


Hetki ennenkuin Aki Tykki kosketti Jonnaa. (No mua kanssa koska olin ihan fanina tuossa vaiheessa jo taas). Ihan vasemmalla allekirjoittaneen räpylä, ja tokana vasemmalla Jonna.) Tärähtänyt on, mutta parhaat kuvat ei oo aina ne teknisesti parhaat. 

Ja sen verran faninakin olin, että en edes kuvauspuolta vaihtanut, joten basso/rumpu -osastosta ei ole juuri kuvia...
Kaikenkaikkiaan voi sanoa että oli tyhjentävän hieno päivä. Vähänhän se venähti pitkäksi tietysti, eikä ihan kovin levostakaan voinut sanoa käyneen, mutta nytpäs on saanut sunnuntain ihan vaan olla näiden kuvien kanssa. Tosin ei sekään lepoa kai ole... Mutta tavallaan. 

Tuo uusi nelkytviismillinen suoriutui kaikesta sille heitetystä enemmän kuin hienosti. Olis noissa ollut terväyyttä ja sävyjä vaikka mihin, mutta mitäs minä noille taas sitten tein? Runnoin ja revin ja lisäsin raetta, joten ei noista ihan suorituskyvystä kuvaa saa. Helmiä sioille. Mutta tuosta lisää sitten ensi sunnuntaina, kun on sen tyylipostin vuoro. 

Jonnan tukan askarteli Hiuspuoti J&H, ihan satavarmasti kävisin itsekin jos tukkaa olisi päässä. Kiitos Hennalle minultakin!

Thursday, January 22, 2015

Uusi Jousi

Nyt ihan pikainen päivitys vaan, ilman korulauseita ja ilman itseasiassa IHAN tositosi hyviä kuvia. 

Mutta mä voin koska oon niin innoissani!


Koska kävin hakemassa Sen Jousen! 


Ja sain tänään kerättyä rohkeuden ja viritettyä tuon, on nimittäin hitusen erilainen kuin tähtäinjousen jänteelle laittaminen... Siinäkin hommassa on oma vaarantunteensa mukanaan kyllä. 
Mutta kun Pikkupojat halusi nähdä niin olihan se Isin sitten näytettävä että no tämmönen. 



Kun on niin kapoinen että muljahtaa kun tuosta jalan yli taittaa vireeseen. Eikä se nyt IHAN kaikista kevyinkään jousi kyllä ole, 31" vedolla pitäisi olla 50# eli 50 paunaa... Tähtäinjousi on tuossa vireessään missä nyt on, vissiin 28" vedolla 30#. 

Malli on siis vihkiytymättömille nippelitiedoksi (en voi olla ainoa joka sillä elää) tuommoinen Korealaistyyppinen, hevosjousi vissiin ihan oikeasti. 
Eli normaalia huomattavasti lyhyempi (että voi ampua istualtaan hevosen selästä). Tästä johtuen tuo vastakaari (näitä sanotaan vastakaarijousiksi, ne Olympialaisissa käytettävät tähtäinkapistukset on kanssa, vrt. pitkäjousi (niin just se Robin Hoodin jousi) jonka lapojen päät EI käänny ulospäin. Siis vastakaarelle.) on aika kipakka, ja ilman jännettähän se kääntyykin aika erikoisen näköiseksi.



Tuo viimeinen kuva siis lepoasennossaan. Kahva on samoin päin kuin tuossa ylemmässäkin, eli ihan täysin toiseen suuntaan se haluaa taipua. Vaan eipäs anna jänne sen olla tuollainen, ja minäkin vielä menen ja vedän jänteestä vielä lisää taaksepäin. 
Ei se nyt ihan kovin suuri ihme ole että se nuoli lähtee jokseenkin nopsaan liikkeelle. 

Näitä kuvia käsitellessä tajusin montakin asiaa, että "no ei kun pitää tehä silleen ja tolleen eikä tälleen". 
Olin jo jättämässä koko hommaa pois, mutta sitten mietin että "Ja perhana, nyt on fiilis tää, ja sitäpaitsi minun blogi, saan laittaa puolivillaisia kuvia jos niillä on joku pointti", joten siinäpäs on NIIIIH. Deal with it. 

No tuleehan tästä aiheesta vielä uusikin posti, en minä niitä kuvia voi jättää tekemättä nyt kun keksin kikan. 

SITÄPAITSI HEMMETTI. 
Kuvissa on väärä jänne. Tähänhän tulee punainen.

Ja onhan minulla muutakin uutta näytettävää kyllä, tuolta accesoires pour l'arc -osastolta. Luodaan kokonaisvaltainen katsaus välineisiin, ja verrataan ironisesti tähtäinvehkeiden lisävaruste-arsenaalia tähän. (Voin kertoa että kuusiokoloavaimia ei nyt ihan kovin paljon laukkuun tarvittu... :) )

Monday, January 19, 2015

Osumisista

Valokuvissa on se jännä että niissä laittaa ittensä aina linjalle kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa kun ne laittaa esille johonkin tietysti, mutta jo kuvatessa. Ja käsitellessä. 

Ihmistä jos kuvaa niin parhaimmillaan siinä on itse samassa herkässä kohdassa. Rikki menemisen vaara on olemassa. 

Sinne sisälle näkee kuvattavasta kun kaikki menee kohdilleen, ja samalla kuvattava näkee suhun sisälle. 

Se on ihan helvetin pelottavaa. 


Sitten jos kuvaa jotain muuta, niinkuin minä yleensä, niin sitä vaan on itse auki. Antaa itsensä alttiiksi osumille. 
Joskus se osuu kohdilleen, päähän tai sydämeen tai jonnekin. 

Ei aina, ei joka kerran. Mutta silloin kun se kuvaaminen tuntuu hyvältä, ja pahalta. 

Kun se tuntuu joltain. Silloin sitä on. Paikalla. Hetkessä. Itsessään.


Paljastanko minä kuvillani jotain itsestäni? 


Kuvaanko minä itseäni? Alitajuisesti?

Ehdottomasti. 

Tajuatteko te siitä mitään? Sitä minä toivon. 


Ja pelkään. 





---





Ampuessa parhaimmillaan osuu itseään sieluun kanssa. No oli ontuva aasinsilta joo, mutta koska tää blogi ei ole pelkkää metafyysistä höperehtimistä niin laitellaan oikeetakin maailmaa välillä. 



Se jousiammunta. Niin. Melkein viiden vuoden tauon jälkeen pääsin taas, ja tällä kertaa aika paljon yksinkertaisemmilla välineillä kuin ennen. 

Poissa ovat tähtäimet ja klikkerit ja vakaajat ja kaikki. Nyt on vain jousi ja jänne ja nuoli ja mies. 
Ihan hiton hieno fiilis. Ostopäätös muodostui aika pian... :D

Jännä miten sitä muisti edelleen. Muutama sarja vanhalla jousella ja nippu alkoi taas muodostumaan. Meni jännekkin ekalla kertaa oikein päin kun kasasi jousen. 

Kaya Windfighter on muuten sitten tuo uusi jos joku semmosista asioista on kiinnostunu. Jahka saan vielä käsiini tuon niin pitää varmaan ihan kuvien kanssa lähestyä asiaa. 

Tuesday, December 30, 2014

Joulua Jyväskylässä

Olosuhteet osuivat oikeaan
Pääsin Kotiin Jouluksi. 
Äidin ja Isän luo. 
Jyväskylään. 


Suuri helpotus
Selkeyttä


Lutakon kulmalta löysin palan Berliiniä
Tiiliseinän vieressä oli hyvä olla
Tyyntä


Ja
Symmetriaa 
Tasapainoa
Herkkyyttä
Rumaa
Raakuutta


Kauneutta
Lämpöä
Selkeää
Sumua





Wednesday, December 24, 2014

Hyvää Joulua!

From all of me to all of you...


Meinasin ensin että laitan vaan tän joulukortin mut hei, onhan mulla kuviaki laittaa!






Että näiden myötä hyvää sitä Joulua tai Saturnaliaa tai mikä nyt valitsemanne juhla sitten onkaan.
Ja voipihan se tuo olla myös samalla Uuden Vuoden toivotus. 2015 onkin 10-vuotisvuosi Blogillekkin, katotaan mitä erikoista keksitään!

Nyt syön vähän lisää ja availen jokusen lahjan.
Peace out.

Monday, November 10, 2014

Herzeleide

vähän sanoja

luotan kuvaan
ja sen voimaan
kuiskata
huutaa
kertoa
puhua

silloin kun ei itse
voi
halua
jaksa
pysty

silloin kun ei ole
kirjaimia
sanoja
lauseita
ajatuksia






























Friday, November 07, 2014

Uusi lemmikki.

Sain kukan. 
Olen havainnut itsessäni viherpeukalon orastavan alun. Jostain syystä kukat eivät enää kuole käsissäni.  


Sain tässä uuden kaverin. Kummituskukka. Ja kyllä, sen kuuluu näyttää tuolta. Aivan käsittämättömän rumankaunis kasvi. Eli just täydellinen minulle. 
Se on jotenkin niin herkän kaunis. Lehdetkin (no on siinä niitä, vähän...) on alapuolelta ihan puhtaan harmaat ja päältä vihreät. 
Onkohan siinäkin jotain syvällisempää? 


Ja niin, tuo kuva ON värillinen. Tommonen se on. Toinen yrittää niin kovasti olla iso kasvi ja sitten se vaan on tuommoinen... rääpäle. Mutta isot pisteet yrittämisestä. 
Kukkakaupan täti sanoi että kyllä siihen kasvukaudella muutama tuommoinen lehti tulee lisää. Kysyin että mistäs sen sitten tietää onko se kuollut? Ei oikein mistään, tuli vastaus. 

Schrödingerin kissa mutta kasvina. 

Onko outoa nimetä kasveja? Koska jos on, niin tämän nimi on kyllä sitten Schrödinger
Tervetuloa maailmaan vaan.

Mietin tuossa pitkään onko mitään älyä laittaa posti jossa on kaksi kuvaa yhdestä kasvista, ja vähänlaisesti tekstiä. Se tuntui jotenkin niin... vähältä. 
Vaan mistäslähtien kaikkien postien on eeppisiä oltavakaan? Maailmaa voi syleillä joskus toiste, nyt keskityn pienempiin juttuihin. 

Niinkuin hassuihin kasveihin. Koska mä voin. Täähän on hitto vie minun blogi, ja minä laitan tänne mitä haluan. 

Samalla kun tätä postia mietin, muutama sana tästä vaihdettiinkin toisen blogistin, Uuden Ajan Asiakkaan Pasin kanssa. UAA on aihepiiriltään varsin tiukkaan rajattu, ja sen myötä herää kysymys, onko blogin "speksejä" mahdollista tai järkevää muuttaa kesken kaiken. 
Minun mielestä on. Miksei. Tosin fotomik on nimensä mukaisesti minua, mutta luulisin että suurin osa tänne on eksynyt valokuva-puolelta. En edes viitsi miettiä mitä tapahtuisi jos lopettaisin kuvien laittamisen. Silloin on kyllä kuvien ottaminenkin loppunut, ja se jos mikä on pelottava aihe se. 

Tuo valokuvahan se on se löyhä, enintään vaaleanpunainen lanka joka tämän taipaleen läpi kiemurtelee mukana. Puheenaiheethan ovat olleet kameroiden ja valokuvien ohella vaikka ja mitä. Mutta ne kuvat yhdistävät. 

Siltikään en osaa nähdä tätä (enää) valokuvausblogina. No, joskus kun se välinehullutus iskee niin silloin, mutta leimallisesti photo-blogi? Ei taida oikeasti enää ollakaan. 

Nyt tämä on minun blogi.