Sunday, June 01, 2014

Kohtaamisia itsensä kanssa

Koska on sunnuntai-aamu, niin kokeillaanpa tällaista. Akira Kosemuraa on kuunneltu aika paljon nyt.  Ja nyt tehdään niin että niin kuuntelette tekin! Tästä kliklik vaan sitten.


Tähän piti tulla asiaa valokuvakirjasta. Mutta jotenkin ei nyt tunnu sitä että jaksaisin höyrytä. Kerron pikaisesti vain että Mustan Taiteen ja Maahengen yhteistyössä kustantama, Heikki Willamon ja Mats Anderssonin "Kohtaamisia" on ehkä huikein kotimainen luontokuvateos minulle, ikinä. 
Tunnen olevani etuoikeutettu että saan tuota ihailla. Se on aika paljon jo se.
Harmi että tämä taitaa olla joku erikoisjuttu, saatekirjeessä ainakin sanottiin että menee vain Mustan Taiteen tilaajille. Se jos mikä on kyllä sääli. 
Kirja on täynnä mustavalkoisia, tummia, synkkiä, myyttisiä ja mystisen oloisia kuvia Suomen metsistä ja niiden eläimistä. Pitkää valotusaikaa, epäterävyyksiä, etualalla olevia häiritseviä asioita...
Hemmetin hienoja kuvia. Hemmetin hieno kokonaisuus. 
Metsän tuntu noissa on jotenkin hieno. Synkkä ja pelottava. 

Se siitä. Etsikää käsiinne jos jossain näette. 

Joskus on syytä vain kävellä. Ja katsoa alaspäin. 
Saattaa kohdata itsensä. 



Onkohan näihin lukkoihin avaimia kellään? Vai onko ne heitetty alas tuosta samantien?


Onko ne tuolla ne avaimet sitten?


Yritän tyhjennellä päätäni tulevaa Berliinin-reissua varten. Jos sitä vaikka jotain uutta osaisi sitten. 
Jotenkin pelottaa lähteä, jos ei tulekaan kuvia. Toisaalta siellä ne hanat on aina vähän auenneet. Jotain tärkeetä sieltä nytkin kotiin asti tulee. Ihan varmasti. 


Tähän väliinkin muuten tulee musiikki. Laki Mera on soinut tänä keväänä paljon myös. Kaunis on, niin kaunis. 


Taisi tuo näidenkin kuvien aikana soida. 


Viimeiseksi kuvaksi laitetaan yötyön työpiste. Aina on hyvä mieli kun saa kaivaa tuon Wacomin esille, tietää että nyt tehdään jotain. Musiikkia korviin ja mieli kiinni ja kuvien kimppuun. Vanhojen kuvien siivoilussa ja korjailussa on jotain meditatiivista. Sen paljonpuhutun flow-tilan kun saa kiinni niin sitten mennään, siinä ei kelloa juuri katsele ihminen. 


Monday, May 26, 2014

Miksi kuvaan.

Miksi kuvaan? Minulta ihan oikeasti kysyttiin tätä. En osannut vastata, kun oli kielletty vastaus "Koska mä vaan haluun".

No tästä aiheestahan ON kirjoitettu kirjojakin vaikka kuinka monta, eikä minulla todellakaan ole tarkoitus lähteä pohtimaan tätä mitenkään yleisemmin. Vaan menen tähän omakohtaisesti, niinkuin tapana on.

Onhan nämä blogissakin esillä olevat kuvat minun ottamiani kuvia, ja nimenomaan minulle otettuja pääasiassa. 


Valokuvaaminen on minulle jonkinlainen päänjärjestely.

Puu ja varjo ei tajua olevansa kauniita. Moni asia ei edes ole kaunis. 
MUTTA niissä on sillä hetkellä kun haluan tai päätän ottaa niistä kuvan, jotain mikä loksahtaa mun päässä kohdalleen. 
Joku mikä vaatii tulla pysäytetyksi. Muutetuksi. Pelkistetyksi reunojen sisään. 
Irrotetuksi kontekstistaan usein. Mä nostan asioita irti. Autan niitä olemaan oma juttunsa. Erillään siitä missä ne saattaa olla oikeasti. 
Ei sillä ole väliä mitä kuvaan. Toki painotun aika usein samoille aiheille, se tulee yleensä rajallisista ajoista ja paikoistakin tietysti.

Sen tuntee joskus miten homma vaan toimii. Kun tajuaa siinä samalla että "Hemmetti nyt!" Ja tietää että on kohdillaan jo ennenkuin katsookaan kuvaa. 
Se on tunne jolle voisin elää.



Mulla lukee blogin otsikossa että "Huomaamatta nähtyjä asioita". 
En muista koska olen sen siihen älynnyt, tai että olinko ajatellut juuri tätä, mutta siitä(kin) nimenomaan on kyse. Ne kuvat tulee. Ei aina huomaa. Joskus ne näkee vasta myöhemmin.

Ja kyllä, saan mielihyvää kuvasta. Joskus se onnistuu muidenkin kuvia katsomalla, mutta aika harvoin kuitenkin. Koska valokuvaus on minulle kovin omakohtainen kokemus. 


Toki terapoinkin itseäni varmaan useammin kuin ymmärränkään.

Useinhan nää kuvat on symmetrisiä tai ainakin kaksiulotteisia tai "suoria". Tän kanssa on tekemistä mun pään kummallisuuksilla tottakai (kai tästä on jo puhuttu joskus?), mutta musta tuntuu että osittain tykkään tehdä kuvia joissa asiat on "jöössä", koska elämää ei saa jööhön. 
Mutta kuvat saa useimmiten.

Ja siinä vaiheessa siitä tulee mulle kaunista. Kun se on selkeää.

Haluanko mä hallita näkemääni sitten sillä miten kuvaan? Voi olla. Onko mulla tarve muokata ympäröivästä maailmasta selkeämpi ja yksinkertaisempi? Enpä ihmettelisi.

Koska minulle maailma ehkä on liian sotkuinen. Kaoottinen. Hälisevä. Sekava. Mun päässä elää kaipuu yksinkertaisuuteen. Suoruuteen. 


Ihmisiä kuvatessa tämä ei kyllä onnistu. Mä en oikein näe ihmisiä tässä mielessä. Siksi niistä ei kuvia olekaan. Tai näen, mutta se tekeminen on niin hankalaa. Eikä ihmistä oikein voi omaan muottiinsa puristaa. Pitäisi osata tuoda se ihminen esille, eikä omaa itseänsä. No okei joskus se onnistuu, mutta se vaatii minulta(kin) aika paljon, että uskaltaa mennä sinne toisen luo ja sisään ja antaa samalla itsestäänkin. On helpompi mennä sen puun ja varjon luo ja ottaa siltä. Se kauneus. 

Ilman muuta on hienoa tosin saada ihmisestäkin se kaunis hetki ulos. 



Vastauksen voisi tiivistääkin. Minä kuvaan koska se on minulle hyväksi. Käsittelen kuvillani tunteitani ja ympäristöäni. Muokkaan niistä omaan pääni sopivampia. 
Säästän hetkiä ja aikoja ja tunteita kuviin. 
Parhaita on pienet kuvat. Yksityiskohdat. Tunnelmat. 

Thursday, May 15, 2014

Vain yksi

Kirjoitin tähän pitkät pätkät tästä kuvasta. Sanat ei olleet oikeat. Ei sitten tullut tähän ne. 

Tämä riittää:
Aina ei mene kaikki niinkuin suunnitellaan. Ja sitten joskus käy niin että siitä vahingosta tuleekin se hienoin.


Kiitos ja ole hyvä, Jonna.

Monday, April 28, 2014

Olen varjo itsestäni

Kirkas ja aurinkoinen päivä. 
Ja mitä tekee Herra Taiteilija, der Künstler? 
Ottaa synkkiä kuvia itsestään. Hienosti se vetää taas.


Itsestäänhän se aina kuitenkin lähtee. 


Kaksi pallopäätä sattui samaan ruutuun. En ymmärrä miten tuon pää ei ole enempää sekaisin kun koko ajan pyöritetään.


Kiinni elämän runkoon. 


Jokin ei kuulu mukaan. 


Sekavassa kehyksessä. Viitekehyksessäkö?


Joskus on vaikea avata ovia. Jos on varjo elämän rappauksessa. 


Ja koska se on kuitenkin on valokuvablogin lisäksi kamerablogi niin kerrotaan että nämä on otettu Olympus E-M10:llä, siirretty wlanin kautta Olympuksen OI.Sharella iPadille, käsitelty Snapseedillä ja postattu Blogger-sovelluksella (koska menetin hermoni Blogsyyn totaalisesti). Että siinä sitä perinteistä nörttiosastoakin.

Tuesday, April 22, 2014

Olympus OM-D E-M10

Kappas! Kalustopäivitys! Blogi palaa laitejuttuihin hetkeksi!







Niin siinä sitten kävi, että vanha kunnon Nikon D200 palautui pitkästä lainastaan, ja hetken mietinnän jälkeen jatkoikin suoraan matkaansa paikallisen Rajalan tiskille. Vielä siitä sen verran sai että päikseen uuteen pikku-Olympukseen vaihtuikin. 

Marraskuussa 2010 on edellinen kamera ostettu, joten on se kai aikakin... Saman hintaluokan kampe oli tuo entinenkin, kolmessa ja puolessa vuodessa väittäisin että on hintansa haukkunut. 

Siinäpä siis perhepotretissa vanha ja uusi. GF-1nen pääsee nyt lomille joksikin aikaa, josko sitten vaikka Mikaelille ekaksi "oikeaksi" kameraksi menisi, mene ja tiedä. Soiva pelihän tuo edelleen on, mutta jälleenmyyntiarvoltaan melko vähäinen kai. 


Koska Nurmeksessa oli aikaa, otin sitten "Mitä kassista löytyy" -kuvankin uuden. Tosin Kindle tuosta unohtui, se on siellä kanssa aina. Ja kuulokkeet ei erotu kovin hyvin. Ja puhelin jolla kuva on otettu. Mutta siellä on silmäys Mikon sielunelämään nyt tällä kertaa.


Pitihän niitä jäitäkin käydä kuvaamassa kun kerrankin oli innostusta. Samaa satsia on nämä kuin aiemmatkin, mutta aina ne vaan minua kiehtoo. 





Jonkun hassun "antiikkiliikkeen" ikkunassa oli vanha valokuva ja onnenkissa. Ihan niinkuin se olisi heiluttanut tuon valokuvan ihmisen muistolle. Onkohan se kuollut?


En oleskellut kun otin kuvan. Kääntyvä näyttökin on uudessa kaverissa. 


Onkohan tälle keksittävä nimi? Ehdotuksia otetaan vastaan. 


Pääsiäinenkin oli. Akuutti leivän puutos iski, joten Mikko leipoi. 


Mukavaa Olympuksessa on myöskin se, että vaikka kamerassa kuvan rajaa vaikka neliöksi, tallentuu koko kennon kuva-ala RAW-tiedostoon, ja on uudelleen rajattavissa myöhemminkin. Tätä ei Panasonicci osannut. 


Jonkin verran topakampia tiedostoja tekee Olympus, pikseleitä toki on enemmän, ja kohinatkin on pienemmät kuin aiemmin. Ei sillä että ne aiemminkaan minua varsinaisesti estäneet, kohinoitsemiset. Surutta pakuttelin menemään isoilla ISO-arvoilla, ja niin teen jatkossakin. 


Ja rungossa on vakaaja sisäänrakennettuna, mikä on mukava asia sekin. Sekä etsin on huomattavasti parempi. Ja hiljaisempikin on. Ja sievempi. Olen tyytyväinen.

Ainiin! Se yksi tosi kova juttu on tässä se että kamerassa on wifi! Wlanin kautta saa kuvat siirrettyä luuriin tai iPadiin, ja sieltä maailmalle. Muutaman kuvan laitoin pääsiäisenä FBhen tuota kautta. Puhelimessa on monta hyvää käsittelysoftaa, Snapseed niistä on tällä hetkellä ehkä suosikkein. 

Mutta mikä on Tärkeää ja Oleellista, on se että kamera teknisine ominaisuuksineen ei kuvaa aina tee. Tässä kovin esimerkki piiiitkään aikaan:


Tuosta kuvasta tuli tärkeä kuva eräälle. Samalla se on tärkeä kuva minullekin. Koska toisten koskettaminen näiden kuvien kautta on se miksi näitä teen. Soisi onnistuvan useamminkin. 

Ja menihän tuo samantien printiksikin, vähän vajaa puolitoistametriä leveäksi... :D Jännittää vähän minkälaatuinen siitä tulee. 

Ja niin, tietysti se on puhelimella otettu. Koska jokapaikassa se "oikea" kamera ei vaan tule olemaan. iPhonen kamera siis jää oleelliseksi työvälineeksi minulle jatkossakin. 

Saturday, March 08, 2014

Etenemistä

maakuopissa höyryää runonjalat
valtateillä etenee projektit
tuhoon ja kadotukseen jota voitoksi kutsutaan


jännittää


Wednesday, January 01, 2014

Vuosi 2013, done and done.

Tammikuussa kävin kävelyllä Nurmeksessa. Suljetun kaupan ikkunassa oli peilejä. Aurinkokin paistoi. 

Se oli sitten siinä. 2013.

Heinäkuussa kävin melkein hylätyllä kesämökillä. Yksi oli jonosta eronnut. 

Otetaan tähän pieni kertaus koko hommasta. Tähän piti tulla Vuoden Parhaat Kuvat ja silleen. Katselin tuossa mitä on ollut blogissa, ja surullinen tosiasia on se, että Vuosi 2012 vei kuvallisesti kyllä satanolla tätä tuoreempaa versiota. Ei mahda mitään, focus on ollut muualla.

Ja se on ihan okei, oikeesti. Koska mitä jäi käteen vuodesta 2013?

Elokuussa oli Hepen luona vielä kesä. Hyvä niin, koska silloin oli vielä lomaakin. Kesän parhaat hetket oli täällä. 

Hyvä olo.

Tajusin tuossa ennen joulua, että tämä vuosi on mahdollisesti ollut paras aikuisiän vuosi tähän mennessä. Pojat alkaa olla isompia, koko ajan helpompaa niiden kanssa. Työ on... noh, työtä. Ei siitä sen enempää, ajankulua arkipäivillehän se on. Paitsi meidän Sikaosasto siellä nelosen isonsalin takanurkassa. You know who you are!

Pääasia on kuitenkin se loistava olo joka minulla on. Ensimmäistä kertaa on jotakuinkin jatkuvasti energinen olo. Vahva. Terve.

Hepen laituri on aina hyvä. Yksinkertainen. 

Mistä johtuu? Energy Joensuu, siinä on syy. Maaliskuussa menin ensimmäistä kertaa elämässäni salille. Nitkahdin ihan vähäsen.
Sen jälkeen ehdin käydä vuoden loppuun mennessä n. 130 kertaa. About joka toinen päivä.

Elokuun lopussa katselin Välimerta.

Elämää mullistavia hommia.

Elokuun viimeisenä päivänä sain pötkötellä hetken ihan rauhassa. Ekaa kertaa ikinä itsekseni aurinkorannalla. 

Pikkuhiljaa, vähän kerrallaan olen muuttumassa. Ulkoisestikin toki, mutta oleellisempaa on se toinen muutos. Sisäinen.
Minulla on aina ollut melkoisen huono itsetunto. Suurimman osan ajasta sen saa piiloteltua (liian) suuren suun taakse. Muttei aina. Suuri osa siitä itsetunnosta on kyllä uponnut ulkonäön typerään suohon. En ole ollut tyytyväinen itseeni. En ole edelleenkään, mutta vähän parempi olen jo.
Kiitos Satu, kiitos Irinja. Toinen ohjaa, toinen innoittaa.

Nimipäivänäni harjoittelin tekniikkaa. Ja tein paskahommia. 

Ihan älytöntä aikuisena itseään pitävän terveen nuoren miehen vinkua tämmöisistä. Näin olen aina miettinyt. Näin olen aina ollut väärässä.
Ei se ole väärin, ei se ole älytöntä.

Lokakuussa tuli talven ensimmäiset (ja melkein ainoatkin) lumet. Olin Saaressa. 

Mikä ON väärin ja älytöntä on nämä tämän vuoden umpitylsät valokuvat. Ihan sama. Niitä tulee lisää. Ja nekin paranee. Niinkuin kaikki.

Tässä vuoden tärkein työ. Pikkukuvia seinällä. Tämä jatkuu edelleen. 

Ensi vuosi sitten? 2014?
Ihan sama, tulee mitä tulee. Minä pyrin tekemään siitä paremman kuin 2013. Kaikin puolin. Teidän, arvoiset lukijani, puolestanne toivon että siitä tulee ainakin kuvallisesti parempi.

Ultra-tiivis versio: Parasta 2013:
Irinja. Mikael ja Mattias. Kindle. Sali.
Siinä kai ne on, oleellisimmat.

Friday, November 08, 2013

Hyvää voi odottaa.


Se on täällä. Viimeinkin. Nyt mietityttää että jääkö Hyperion tauolle, vai mennäänkö se loppuun ensin. Saas nähdä. 

Sunday, October 20, 2013

The Saari.

Pikainen visiitti Saareen. Pielisessä kelluva, sähkötön pikkupala taivasta. Laitoin puhelimestakin netin pois päältä, alkuun toki pakkopostaus maisemasta FBhen. Eikä se akun säästäminenkään paha asia kyllä tuolla ole, sähköä kun ei ole. 


Mennessä keli oli mitä erikoisin, ajomatkalla sekä paistoi aurinko siniseltä taivaalta, että tuli vaakalunta niin että ajettiin neljääkymppiä, joka sekin jännitti. Soutumatka tottakai vaakalumessa. Ilman muuta. 


Kirkastuihan se hetkeksi, ja mieskin pääsi ulos. 




Seuraava aamu valkeni kirkkaana, tai ainakin keli oli vallan kirkas. Ihan kuin eri saaressa olisi. Ja joo, meillä voi sanoa olevan talven. 


Cupping saari-style. Jaakko baristana. 



Maistui. 


Huomasin että yhdessä kohdassa oli vielä jäljellä jääpalleroita kaisloissa. Onneksi oli jalkinevalintana Kontiot, ei tarvinnut varoa niin paljoa. Vesi oli suhteellisen kylmää. 






Lähtiessä vain tuuli ihan helvetisti, ei satanut mitään. Joten otin veneessäkin kuvan. Antti jotenkin jännästi joutui soutamaan eestaas. Ihme homma. 
Ja hei, liivit vesillä!