Friday, December 16, 2011

25 minuuttia Berliinissä

Seuraa opettavainen tarina. Opetus on tosin laihanlainen, ja kaiken lisäksi vielä malliltaan semmoinen joka jokaisella pitäisi olla takaraivossa jo tässä vaiheessa maailmaa.

Tarina alkaa Itsenäisyyspäivän aattona, jolloin pakkauduimme työpäivän jälkeen autoon kaikkine romppeinemme ja otimme pikaisen siirtymätaipaleen Jyväskylän kauniiseen kaupunkiin. Tällä kertaa emme kuitenkaan jää kyhnimään tuohon Pohjolan Ateenaan (hah!), vaan jatkamme seuraavana aamuna matkaa Helsinki-Vantaalle ja sieltä A-1 kerosiinin voimin Berliinin syksyiseen ilmastoon. Mukaan nappasimme matkalta Mummonkin, eli siis allekirjoittaneen Äidin.

Lento oli hämmentävän mitäänsanomaton, perinteeksi muodostuneen Red Label-pullon nauttimisen ohella sen kummempaa ohjelmaa ei matkalla muodostunut. Berliinissä ei ole talvea tänä vuonna, toisin kuin viimeksi, jolloin siellä oli lunta ja muuta ikävää enemmän kuin Suomessa nyt. Heitettyämme hellät jäähyväiset tutulle ja turvalliselle Otto Lilienthalin mukaan nimetylle Tegelin lentokentälle (TXL 4eva!) sekä nyt jo selkärangasta tulevalle reitille hostellille (128-bussilla Osloer Strassen U-pysäkille, siitä Hermann Strassen suuntaan U8silla Rosenthaler Platzille asti) aloimme tutustuttaa Äitiäni Berliiniin. 

Jäähyväiset jätettiin muuten siksi että seuraava lento onkin jo upouudelle Willy Brandtin Berlin-Brandenburgin kentälle. 9 päivää avajaisten jälkeen saavumme Me sinne. Kaikki aikansa jne kai sitten. 

Niin, Berliini. Voi jestas sitä jälleennäkemisen riemua. Schlemmerbuffet nurkalla, City Yildis toisella. Rosenback vastapäätä ja leikkipuisto ja Zionkirchen kellot ja se Torni. Tramin kitinä ja metrotuulen tuoksu. Circuksen kahvilan aina vastajauhettu kahvi ja jenkkituristien pilven katku. Niin, ja se Torni. Mustarastaiden laulu ja Porschejen pörinä. Julisteilla kuorrutetut seinät ja muut vapaat pinnat on maalattu spraymaaleilla. 

God DAMN, en malta odottaa kesäkuuta enää.

Havaitsen itseni kyvyttömäksi kirjoittaa enempää. Vaikka pitäisi kertoa kaikesta mitä teimme, Legolandin riemu lapsilla, kaikki pikaruoka mitä söimme, pienet yksityiskohtakuvat mitä otin. Metrovideot, viimeinkin kuvaamani (monta reissua pitänyt ottaa yksi tietty kuva ja vasta nyt sain aikaiseksi!) metrokuvakin. Äidin kanssa kolutut turistinähtävyydet, joita en ole ekan reissun jälkeen nähnyt, Technikmuseumin katolta  avautunut panoraama Berliinin ylle. Suomesta-gallerian näyttelynavajaiset, hauska ja jännittävä iltakävelymatka kotiin tuntemattomalta U-pysäkiltä. Joulumarkkinat, lapset siellä ja täällä. Alexander Platzilla kuvattu joulukorttikuva. Kaikki muu mitä viiteen päivään mahtuu. 

Mitäpä sitä kirjoittamaan, voihan niitä kuvia laittaa? Niinpäniin. Nyt alamme päästä siihen opettavaiseen osaan. Vikkelimmillä alkaa jo kylmä hiki nousta ohimoille.

Viimeisenä iltana, sieltä näyttelystä tullessani ajattelen että "Käynpä vielä ottamassa kuvan tuosta Yildiksen valomainoksesta". Kamera toteaa että "No power remains", eikä suostu ottamaan kuvaa, kaikki muu kyllä toimii, näyttää edellisen kuvan vielä. Eipä siinä, ei se kovin kummoinen kuva olisi ollutkaan, ja akut alkoi olla kuvaajastakin yhtä lopussa. Virrat poikki kamerasta ja kotia kohti. Akku laturiin ja unille. Seuraavana aamuna ennen lähtöä muistan että "Ai niin, se perinteinen parvekekuva vastapäisestä talosta on ottamatta.". Akku kameraan ja parvekkeelle. 

.
.
.

Memory card is not formatted. Format Now?
YES / NO

.
.
.

Kaikkihan me tiedetään miltä se tuntuu. Eiks niin? It happens to all of us, right?
Ei lohduta juuri. Kortti äkkiä kamerasta pois ja varakortti koneeseen. Kävin siinä kahvilla alakerrassa rauhoittelemassa itseäni. No okei, 25 minuuttia aikaa ennen lähtöä, käydäänpä vielä kävelyllä. 

Ja sitten niitä kuvia. Pakkokuvia, voisi sanoa. Jotain oli saatava varmasti jäämään käteen matkasta. 


Se kahvi ihan eka. Yksi suosikkipaikoistani maailmassa on tuossa, tyynyn oikealla puolella. Kahvi ja tupakka, mukavassa pikku kolosessa. Edessä viuhtoo saksalaisia matkalla mihin nyt sattuvat olemaan matkalla. Turistejakin. Tramilinjat M1 ja M8 kirskuvat säännöllisesti ohi. Koskaan ei ole harmittanut niinkuin nyt.


Puistolle päin ensin. Weinbergswegiä pois päin.


No näitä edelleen.


Parempi on lopettaa siihen Torniin. Minä vaan en kyllästy siihen näköjään.

Opetus?
Backupit. Ne on sun kavereita. Matkallakin. Tosin tällä kertaa vaikka joka-iltaiset olisikin ottanut, niin se suurin päivä kuvien kannalta olisi ollut kadotettu kuitenkin. Mutta ne muut 4 päivää olisi olleet tallessa.
Ajattelin säästää sen 29€ kun en ostanut Applelta Camera Connection Kittiä iPadille. No, ens kerralla sitten toisin.

Kortin kohtalo on vielä avoin, maahantuojalla ei ollut mitään apua antaa, suositteli vain kuvanpalautusohjelmaa. No arvaapa onko mulla jokunen niitä? On. Arvaapa auttaako? Ei.

Transcendin 16GB SDHC Class 6 on syypää, jos se jotakuta kiinnostaa. Koska kortti ei suostu tunnistautumaan missään laitteessa, eikä sitä myöskään formatoitua millään vekottimella, on pakko todeta että kortista taitaa olla muistikontrolleri-piiri pimeänä.
IbasKrollOntrackNormanmikälienykyään on tehnyt Giganttien kanssa sopimuksen jossa Giganttiin voi viedä muistivälineen ja hoituu sitä kautta. Vähän epäilyttää viedä Giganttiin, mutta pakko se kai on kokeilla ainakin.
Tarkempaa raporttia kunhan saan aikaisekin tehdä päätöksen että mitä tuolle nyt mahtaa sitten.

Sunday, December 04, 2011

Petroiskoi - Hyvä Yritys

Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Että voiko sitä laittaa 54 kuvaa yhteen postaukseen.
Totta hitossa voin.
Homman aihe on siis männäviikonlopun matka Venäjälle, Petroskoin kuvankauniiseen kaupunkiin, kuuluisien Äänisen Aaltojen liplatuksen äärelle. Tai näin turistiesite ainakin asian esitti.


Automatkailu, paras matkailu, näinhän se menee. Paitsi Venäjällä, jos tiet on jos sattuu olemaan. Petroskoihin tosin oli varsin asialliset tiet, suomalaisella mittakaavalla tosin ihan käsittämättömän huonokuntoiset. Kesäiseen Kostamuksen-Jyskyjärven reissuun verrattuna tiet oli kuin silkkiä vain kuitenkin.


Laatokka oli sen verran lämmin vielä että kumpaankin suuntaan oli hienot sumut. Harmi etten tullut ottaneeksi kuvaa niistä.


Ruskealasta saisi Nevskojet, jos olisi semmoiseen taipuvainen.


Ruskealassa siis on kauppa. Mukava pikkukauppa jota pitää kaksi vanhaa tätiä. Puhuvat auttavaa suomea ja esittelevät tuotteita perin viehättäväksi. Olivat hivenen hämmentyneitä kun tätä turistisakkia ei kiinnostanut olut- ja tupakkalavat lainkaan. No ei kai menomatkalla kiinnostanutkaan. Paluumatkalla korjasimme mielikuvan takaisin kohdilleen sitten tietenkin.


Ensimmäinen risteys, on oikein länsimaisilla kirjaimilla kyltit. Luksusta. Ja bussi on ihan ehta.


Kas. Laatokka. On se, lahden pohja tosin, mutta kuitenkin.


Laatokan rannoilla pidimme kahvitauon. Vaimon kädessä oleva kapitalismin mainoskoneiston sponsoroima kahvimuki on valokuvaajan Berliinin Hackesche Marktin Starbucksista kantama, armahdetaan sen verran.


Kauppa on kutsuva. Okei, tuossa oikealla oli seinän kokoinen, värikäs "Tervetuloa ruoka-ostoksille"-lakana. Mutta mitä hauskaa sen näyttämisessä olisi?


Saavuttuamme oli jo pimiä, ja pikaisen ruokailun jälkeen, La Parisienne-ketjuravintolan voileivät ja Beaujolais Nouveaut mahassa loiskuen Rouvat lähtivät shoppailemaan. Ja sehän kelpasi meille, suorimme Appiukon kanssa suoraan Onegan rannalle. Siinä ne on, Äänisen aallot. Ylläoleva kuva on yksi hienoimmista ikinä ottamistani. Oikeasti.


Petter ottaa samaa kuvaa. Ei tullut yhtä hieno, liian hyvä kamera oli.


Venäjällä se on tuo loisteputken vihreäkin vihreämpi. Ja ankeampi.


Kaupungilla harhailun päätteeksi, ja ennen varsinaista syöpöttelyä oli saatava olutta. Ja toki kun Venäjällä ollaan, olihan se päästävä saksalaiseen oluttupaan.
Hieno esimerkki palvelukulttuurista saatiin kyllä kun yritimme päästä sisään, saksalaiseen perinneasuun pukeutunut tarjoilija viittilöi meille että "njetnjet, täyttä on, menkää pois." Ja selän takana ammotti tyhjyyttään pöytä. "Entä tuo, sehän on vapaa?"-kysymys sai vastauksekseen molempien olkien kohautuksen ja happamalla ilmeellä heilautetun käden. Davaidavai.


Olut oli hyvää, ja vaikka se varmaan oli kallistakin niin ei se siltikään kallista kyllä ollut.


Muissa pöydissä syötiin ihanan näköisiä, paahdettuja ruisleivän palasia joille oli sipaistu voita ja ripoteltu juustoraastetta päälle. Pyydettyämme samanlaiset toisten oluiden kaveriksi, saimme... noh, niin, "Leipää"hän sitä pyydettiin. Vaan maistui sekin.


Olisipa hauska tietää mitä McDonaldsin lakimiehet on tästä mieltä. Vasemman yläkulman logo on jokseenkin tutun näköinen. Mäkin Golden Archesit ja Aku Ankan nokka. Hauskana yksityiskohtana logossa on nimi "Mc Duck", joka toki jollain translitteroinnin ihmeenä voi "Mak Dak"iksi vääntyäkin. In Russia, everything is not impossible. Probable even.


Oudon ukrainalaisen, enemmän kuin hieman Flintstones-henkisen ravintolan jälkeen turpani oli jo sen verran täynnä etten tajunnut vaatia kioskilta sitä sipsiäjakokista-komboa minkä takia sain jengin pysähtymään siihen.


Hotelli Severnaja ("Pohjola") ansaitsisi ihan oman postauksensa, vaan en saanut edes ulkopuolelta otettua kunnollista kuvaa. Kyseessä on vanha ja paikkaansa nähden ihan silmittömän suuri hotelli, joka on pistämättömän paikallisella pieteetillä sisustettu. En tiedä on aulan portaikon aistikkaat valokoristelut Venäjälläkin kai päälle puskevan jouluvillityksen aikaansaannoksia, vai onko ne ympärivuotista vakiotavaraa. Enkä kyllä haluakaan tietää, on hauskempi ajatella että nuo on aina tuossa.


Tunkkaisen yön jälkeen oli vuorossa aina yhtä odotettu hotelliaamiainen. Ensimmäinen Venäläinen aamiainen. Teetä ja kaurapuuroa ja lihalientä odotin. Vaan mitä sain? Perinteisen kontinentaalin, kehnolla pussiteellä ja pahalla kahvilla.
Puitteet oli sentään tavanomaisen hienot, erityisen suurta kiitosta matkan naisraadilta saivat tyylikkäät pöytäliinat. Toki sisutustakin ihailtiin, aamiainen oli hotellin ravintola/tanssisalissa, joka oli "karjalaisittain" sisutettu. Ja ilmapalloissa ei oltu säästelty, voin kertoa. Salin toisen kerroksen(!) parvea reunustivat puolihirsipaneelit, ja tasaisin väliajoin roikkuin puisia kasvokuvia. Alakerran seinien sininen kimallemaali toi kivaa kontrastia lenkkimakkaran sävyisen porraskuvion kanssa. Mistähän Suomessa voisi ostaa maalia jonka kohdalla sävykartassa lukee "HK Sininen", kysyn vaan? Sopis meidän tulevaan makkariin hienosti.


Aamiainen. Mikäpäs olisikaan parempi lääke krapulaan kuin perinteinen hotelliaamupala? Ei juuri mikään, sääli vaan että tähän kankkusaamuun sattui kohdalle jopa Venäläisen mittapuun mukaan ankea mannermaa. Takana näkyvä puolukkakompotti - siis mehu - oli lämpimämpää kuin etualalla nököttävät nakit.
Etukäteen olimme sopineet että pysytään erossa niistä kananmunista (kun sitä salmonella on aikalailla Karjalassa), joten jätin munakkaan väliin. Armas Anoppini tosin mutusti lautasellisen jokseenkin erikoisen näköistä omelettia. Viimeisein haarukallisen kohdalla havahduin horkastani sen verran että tiedustelin jotta mitähän sille munasopimukselle kuuluu, Vaimoni Äiti katsahti minuun kysyvästi ja totesi "Mutta näähän on kypsiä?". Mitäpä siihen enää sitten enää lisäämään.


Aulasta tuli näemmä otettua toinenkin ruutu, nuo palmut oli viehättävät kanssa.


Ääninen oli aamun valjettua aika paljon suuremman näköinen kuin pimeällä. Ja siinä oli hiekkarantakin!


No onko nyt jo selvää että missä ollaan? Vieläkö alleviivaavamman kuvan keksis jostain?


Venäläiset tykkää patsaistaan siinä missä muutkin. Hassun aikaeron johdosta aurinko nousi joskus yhdentoista jälkeen.




Sain viimeinkin kokikseni, kahvilassa. Ikkunasta oli hauska ottaa kuvia, ja siksi piinaankin teitäkin niillä useamman kuvan voimin.
Kahvilan tarjoilijatyttö oli ilmiselvästi ballerina. Lattiaan asti ulottuva esiliina ja linttaan astutut työkengätkään eivät onnistuneet kätkemään liikkeitä. Hauskasti kävelyn yhteydessä tapahtuva pienenpieni päkiälle nousu ja hämmentävä ryhti kertoivat korutonta kieltään lapsesta asti jatkuneesta harrastuksesta. Vaan harrastelija oli kyseessä, sen verran yläpainoinen oli neito, että varsinaista uraa tuskin luvassa.


Suomalaisen Teatterin kulmilla oli mummo joka syötti puluja. Oikeasti. Vastavalo, venäläinen mummo, puluja, pullanmuruja sateisen kostea maa, ja tämä on mihin pystyin? Myydään yksi kamera, halvalla lähtee, tarpeettomana taidon puutteesta johtuen.


Joukkoliikenne on aina mielenkiintoista, tällä kertaa se hoidettiin Riikasta (Ja Helsingistäkin) tutuilla johdinautoilla. Sekä tavallista kalustoa liikenteessä, paitsi että ne oli kaikki puolikkaita. Siihen nähden miten täyteen nuo aina oli ahdettu, luulisi että esim. Suomesta löytyisi vielä ajokelpoista, täysimittaista kalustoa.


Petroskoin uusin ja hienoin ostoskeskus on TETRIS, jonne päästimme naiset pariksi tunniksi. Tunnollisesti kiersimme koko keskuksen, ja pikimiten pakenimme ulkosalle kameroiden kanssa. Arvaatteko muuten mitä tuon yllänäkyvän aidan takana oli? Aika vahva muuri oli, ja piikkilangat ja kaikki.
Sen verran piti olla utelias että tiirasin yhdestä betonielementin välistä. Siellä ei ollut mitään. Tyhjä, villiintyneenä koiranputkea rehottava tontti. Who am I to judge, niinkuin Madventuresissa aikoinaan tavattiin sanoa.


Isosta ja kiiltävästä kauppakeskuksta kun kääntyy kulman taakse, alkaa maisema jo näyttämään tutummalta.


Kinoteatteri SAMPO on joskus ollut epäilemättä käsittämättömän hieno. Nyt se on vähän päässyt olemaan, itsekseen. Se puretaan, ja tilalle rakennetaan muutama 5-12 kerroksinen kerrostalo. Kiinteistö myytiin viime vuonna 22.5 miljoonalla ruplalla (reilu puoli miljoonaa euroa?) tuntemattomalle yksityishenkilölle. Raha puhuu, sehän on selvää.


Kontrasti TETRIKSEN ja kulman takana olevan basaarin välillä on huikea. Kaikki kivasti sekaisin, lihat ja kalat ja matot ja hatut. Joka kojulla omansa toki, ja sokkeloinen on kuin mikä. Bonus ei taida kyllä kertyä, vaikka myynnissä olevat kassit niin lupaavatkin.
Aiemmin autolla ohi ajaessa paikalla oli vielä maitosäiliöauto, joka on S-ryhmän ruokakauppoihin tottuneesta perspektiivistä katsoen täysin käsittämätön ajatus. Tai no, tankkiautoillahan se maito meijerille menee, miksei sieltä sitten samalla autolla vähittäismyyntiinkin. MOLOKO luki kyljessä, ja letkulla tonkkiin vain. Jono oli oikein.


Ihan kaikki kojut ei torilaisillekaan kelpaa, vaikka luulisi toisin kun katseli ympärilleen.Todisteena tämä basaarin takaa löytynyt kojujen hautasmaa.


No näitä romanttisia kerrostaloja ei vaan jaksanut kuvata kovin montaa. Parvekelasien määritelmähän on ainakin Kostamuksessa ja Petroskoissa sama, mutta hieman eri kuin meillä kotosuomessa.


Torin laitaa reunustaa pitkä rivi näitä hienompia kauppakojuja. Melko täyteen ahdettuja ovat. Kaikkea saa, ketsuppipusseista (näistä lisää myöhemmin) pikakahviin, makarooneihin ja kekseihin. Keksikaupat on erikseen tietenkin.


Parkkipaikalla ja kadunlaidalla oli jostain lähistöltä tulleita ihmisiä myymässä omia juttujaan. Sienet, hunaja ja kasvikset nähtävästi suosituinta myytävää. Tosin tällä mummolla oli omia suolakurkkuja, maitohappokäytettyjä tottahantoki.


Vaan puut on yhtä kauniita niin Petroskoissa kuin Berliinissäkin.


Lähdimme kotimatkalle Sigma-hypermarketin (hjyypermarket!) kautta. Entinen tehdashalli oli laitettu tuommoiseksi keskivertoPrisman kokoiseksi kaupaksi, jossa myytin about kaikkea. Ylläolevassa kuvassa esimerkiksi kunniotusta herättävän kokoinen VIIDEN (5!) litran kaljapullo.
"Kulta, shiish mähän join vain YHDEN kaljan", am I right? Kyllä, tämä on juuri sinulle tarkoitettu. Niin, sinulle. You know who you are.


Pitkät on välimatkat ihmisen ajella, Pietari-Murmansk-valtatietä pitkin ajetaan parisenkymmentä kilometriä. Onneksi vain niin vähän, liikenne on ohituksineen sen laatuista että koko matka aiheuttaisi ainakin allekirjoittaneessa vähintään harmaita hiuksia (kyllä, ne kasvaisi ja muutuisi harmaiksi) tai vatsahaavan.


Ai tuliaisia? No mä sain itelleni pikakahvia (joka jostain syystä on about puolet halvempaa kuin täällä, tavallinen kahvi sen sijaan on kalliimpaa) ja uuden kahvikupin, (jonka sisäpuolella muuten on venäjänkielistä kirjoitusta, pitääkin käännättää se jollain), sekä pussillisen ketsuppia.
Oikeasti, ketsuppipussi! Onko enää fiksumpaa tapaa myydä ketsuppia? Ihan loistava, saa paremmin tyhjäksi kuin pullon. Miksei meillä? Venäjällä tosin myydään samanmallisissa pusseissa vähän kaikkea muutakin, smetanat, majoneesit ja muut kastikkeet on kaikki saatavilla noissa.
Venäläinen ruokakauppa otetaan myöhemmin uuteen käsittelyyn, vetäistään päiväseltään Sortavalaan kylmälaukkujen kanssa ruokareissu, siitä siis enemmän sitten.

No okei, ostettiin oluet. Ja votkat. Ja pelottavat venäläiset karkit. Että on ne perinteisetkin ostokset tehty.

Päällimäisin fiilis matkasta on ristiriitainen. Venäjä on varmaan aina samalla hauskalla tavallaan yhtä hauska, muttamutta. Petroskoista jäi vain fiilis että kukaan ei viitsi yrittää. Eväät on vaikka mihin, ruoka-aineita on saatavilla jos jonkinlaista, ihmisiä on joka lähtöön, siltikään kukaan ei viitsi yrittää. Ruoka on kehnoa, palvelu on mitään sanomatonta. Olisi edes ollut oikein raivokkaan vihamielistä tai välinpitämätöntä, mutta ei. Laimeita hymyjä, väkinäistä työn tekemistä.
Luulen että Petroskoihin ei minun tieni enää johda varmaankaan, kyllä tää on nähty. Vielä Pietari, Sortavala, ehkä Jyskyjärvi toisen kerran. Moskova on liian kaukana, sillä vaivalla mikä sinne asti menemisessä on, ei kannata lähteäkään. Viipurinkin joku mainitsi, saas nähdä.

Vaan niin se tämäkin tuli loppuunsa. Ja hyvä niin, nimittäin huomenna starttaa tämän joulun Berliinin ekskursio, tällä kertaa Äidin kanssa. Onhan se jo aikakin saada se ihminen Kunnolliselle Joulutorille.

Eli kameran akku laturiin, ja laukkua pakkaamaan.

Ai juu, nämä kuvat on kuitenkin ihan puhtaalla vuosiprojektikameralla kuvattuja, eli pelkällä 20-millisellä lähdetiin taas reissuun. Ja niin muuten lähdetään Berliiniinkin. En minä jaksa ajatella linssejä nyt.
Sonyn NEX-7 herätti muuten aika vahvan mielenkiinnon, jos vaan keksisi yhden hyvän optiikan siihen. Se kiinteä 16mm ei lämmitä pätkääkään. Ehkä Leica M-adapterilla 35mm, kinokennolla on jo ihan siedettävä polttoväli.

Jaa niin, iPadin ostin itselleni viihdykkeeksi. Eipähän tarvi raahata läppäriä matkalle. Siitäkin on postauksensa tuloillaan, katsellaan vähän suosikki-appseja ja silleen.

Wednesday, November 30, 2011

Kirjapostaus. Nyt.

Ainiin, kyllähän minä voin muustakin kirjailla kuin valokuvauksesta. Esimerkiksi kirjoista. Allaolevassa kuvassa näkyy loppukesän-syksyn-alkutalven lukuprojekti, eli yhtä vailla kaikki A Song of Fire and Ice-kirjat, eli A Game of Thronesit näin telkkaria katsovalle kansalle tutummassa muodossa. 3524 sivua sitä ihtiään. Hämmästyttävän vähänhän noissa tapahtuu sitten loppujen lopuksi, verrattuna moneen muuhun. Joku niissä kuitenkin sen verran koukutti että pakko oli mennä putkeen koko homma. Yksihän vielä puuttuu, mutta eivät ole pirulaiset julkaisseet pokkarina sitä vielä. Ei sitä nyt kovakantisenakaan voi ostaa tuon rivin jatkoksi. Eikä muun kustantajan laitoksenakaan, kun sarja on sarja on sarja. 

3524 sivua, plus liitteet. Oikeasti. Lord of The Ringsin englanninkielisessä laitoksessa on 1068 sivua.  Ja tässä on vasta neljä seitsemästä.
On se hieno rivi. Ei pisin ihan kuitenkaan, hyllystä taitaa löytyä kaksi pidempää yhden nimen valloittamaa suoraa, eli Heinleineja on enemmän, sekä Alastair Reynoldseja. Ja niin, Varekset, voiko nekin laskea? Voi ne. Raymond E. Feistejä olisi enemmän, vaan en ole jaksanut kaikkia ostaa. Laiskimus.
Pitänee nyt kuitenkin sortua ja ostaa se uusinkin osa luettavaksi, ajattelin ihan e-kirjana lähteä. Voi sitten lukea iPadista. Niin. Kyllä. Sorruin ja tilasin iPadin, vaikka kuinka sitä aiemmin ajattelin että "hyödytön on, naurettava laite".
Hassua miten sitä voi olonsa tuntea miltei syylliseksi. Yhden laitteen takia. Yritin sitä jotenkin itselleni perustella että voihan siitä olla ihan hyötyäkin, ja onhan sillä ihan oikeaakin käyttöä jne. Tulin kuitenkin järkiini, ja totesin että ei, tämä on ihan puhtaasti viihdenäkökulmasta tehty hankinta, ilman mitään sen kummempia ambitioita.
Ja totta on sekin että melkein puoleentoista vuoteen en ole ostanut mitään kodin viihde-elektroniikkaan viittaavaakaan.

Lukekaa tämä. Nyt.
Kummalliselta tuntuu lukea jotain muuta kuin Martinin fantasiaa. Suomeksikin on hauska lukea välillä. Otin uudelleenkäsittelyyn tuon Pasi Ilmari Jääskeläisen, Harjukaupungin Salakäytävät siis. Jotenkin jännitti aloittaakin tuo, edellinen kerta oli jotenkin niin ravistava kokemus. Jäi pitkäksi aikaa mieleen, taisinkin aiheesta jo aiemmin vuodesta kyllä blogatakin.
Jääskeläisen selkeästi takaperoinen kirjoitustapa aukeaa toisella kierroksella ihan erilailla, alkumetrit on pippuroitu niin selkeillä viitauksilla myöhempiin tapahtumiin että kokemus on ihan erilainen. Harvemmin näin palkitsevaa uusintakertaa on tullut vastaan. Kiitos ja kumarrus siitä.

Aiemmin tosiaan hehkutin tätä Yhdeksi Parhaista (Ikinä), enkä tainnut ihan väärässä ollakaan. Ajankohtainenkin on tämä postaus, sillä kirja on nähtävästi voittanut ihan vastikään Kuvastaja-palkinnon. Jääskeläisen toinen kerta jo, kyseessä on siis Maailman Ainoa Kahden Kuvastajan Kirjailija. Läpyläpy- ja taputapuäänet siis matkaan.

Kuviakin on muuten tulossa, tuossa tuommoinen Petroskoi-aiheinen postaus odottelee. Vaan en oikein tiedä, onko reilu 50 kuvaa liikaa blogiin kerralla? En haluaisi jakaa kahteen osaankaan, kun blogin luonteeseen kuuluvasti osa 2 tulee sitten ennen osaa 1 jos myöhemmin alkaa lukemaan.
Kyllä kai minä saan omaani laittaa kuvia miten haluan. Itkekää te jos itkettää sitten. Kunhan vaan ehtisi kirjoittaa. Kuvatkin on jo valmiina. Pitäisi saada se aikaiseksi ennen Berliiniä, sitten sitä on taas ihan lumoissaan pitkän aikaa.

(En muuten ole lainkaa enää varma olenko Salakäytävistä kertonut aiemmin. Hmmh. Ihan varma olin kyllä. Mutta jos Google sitä ei löydä, niin ei sitten. Ehkä joskus, jos joku sitä pyytää. Kommenttiboksi on auki, antaa tulla vaan.)

Sunday, November 20, 2011

Jatkopohdintaa, kun en parempaakaan keksi

Viime postauksesta jäi pois Jotain Oleellista. Nimittäin itse Projektin luonnehtiminen. Tuli keskityttyä teknisluontoisempiin seikkoihin. Vaikka hauskaa se on sekin, niin koko homman ideanahan oli tosiaan Vähentää ja Yksinkertaistaa ja Selkeyttää. 

Kuinkas sitten kävikään? Voisin väittää että pääosin kävi ihan helvetin hyvin. Voin tasan tarkkaan suositella kaikille enemmän kuvanneille tämmöistä. Jo pelkästään se ensimmäinen ulkomaanreissu tai muu "tärkeä" tapahtuma johon lähdetään pelkästään yhden polttovälin turvin, on huikea tapaus. Se pieni pelko joka siellä alaselässä (tai siellä main...) tuntuu on sen arvoista. 
Puhumattakaan nyt tietysti matkustelun helppoudesta. Tuo Panasonic GF-1 ja 20mm f:1.7-paketti kulki mukana koko vuoden repuissa ja muissa kantovälineissä joko viime Berliinin reissulla Monochromilta ostetussa wrapissä, tai sitten Nikonin SB-800-salaman mukana tulleessa pussukassa (Nikon SS-800), johon se sopii varsin passelisti. Etsinkin kulkee mukana siinä kivasti. Sen kun viskaa kassiin kyytiin niin homma on selvä. 
Toki osan ajasta se vietti Billinghamin (Hadley Pro) tai pikku-Domken (F-5XB) suojissa, arkisin pääasiassa Billinghamissä. Noidenkin kanssa on mukavaa kun mahtuu vähän paksumpikin pokkari ja viinipullo mukaan kameralaukkuun.
Olinhan itse tottunutkin jo tuohon vähän kevyempään reissaamiseen tuon Leican kanssa, yhtä linssiähän siinäkin pääasiassa käytin. Tosin silloin oli mukana kuitenkin aina joku pikkudigipokkari ja ne filkat. Että siitä on kevennytty kyllä kanssa. Monipuolisempihan tämä digi tosin on, videotakin tuli yllättävän paljon käytettyä, jopa ihan taide-mielessä. Kun vaan keksisi mitä niillä tiedostoilla nyt tekisi sitten. Mutta onpa matskua. Ihan käyttismatskua, sanoisin jopa.


Lämpimästä kylmään. Tänään oli ensimmäinen varsinainen pakkaspäivä. Herranjestas miten masentavaa.
Kuvassa myös uudet kenkäni, Haglöfs X-Hale GT. On hyvät.
Onko se vuosi nyt sitten paras mahdollinen aika? No jaa, aika äkkiä se meni, tosin oli aika hektinen vuosi muutenkin. Voi olla että kuukausi on liian lyhyt aika, varsinkin vähemmän aktiivisille kuvaajille. Joka päivä jos kamera on mukana ja käytössä niin sitten ehkä.

Jotkuhan tätä suosittelevat filmikameralla, siihen lisätään sitten vielä yksi filmi. Eli Leica, 50mm, Tri-X. Jos olisi aikaa ja rahaa kehitellä ja skannailla ja ostaa filmiä niin ihan salettiin alkaisin uudestaan. Ja on varmasti vielä opettavaisempi ja tiukempi vuosi se. Ehkä mulle liiankin, on kuitenkin hetkiä jotka haluan tallentaa väreineen. Meillä on Suomessa kuitenkin niin suuri osa vuodesta mustaa ja harmaata että ne harvat, kliseisesti ohikiitävät hetket on saatava tallennella rauhassa väriensä kanssa. Mieluusti vielä äänien ja hajujenkin minun puolestani. 

No bongatkaa nyt sitten tämä. Ruutukaavalla ollaan.
Oliko vaikeaa? Oli alussa. Teki mieli laajempaa, teki mieli zuumia. Onneksi tuo valovoima on kunnossa, sen kanssa ei sentään tullut hullutusta.
Paitsi että tuli tavallaan, kyllä se D3 ja muut täyden kennon kamerat vaan sen oman temppunsa tekee hienosti. Se kapoinen syväterävyysalue. En minä sitä nyt NIIN kaipaa, mutta voi herranjestas sitten kun sitä on ihan vain vähäsen. On se kuitenkin oma juttunsa sekin. Ehkäpä siinä olisi seuraavan projektin aika tosiaan, nyt kun se tuo Nikon D800nenkin näyttää lähenevän kovaa vauhtia. Pienempi täyden kennon runko varmasti aiheuttaa edes jonkinmoisen D700sten myyntiboomin, jota voisikin jo hyödyntää. Se uusi 50mm, vaikka edes 1.8sina sille kaveriksi, ei olisi välttämättä edes kallis juttu.
Mutta aina se helpotti, yleensä kun otti sen Firman työkassin olalle. Nikon D3 + 14-24mm f:2.8 + 35-70mm f:2.8 + 80-200mm f:2.8 + 50mm f:14 + 60mm f:2.8 Micro + SB-800 + muut rillukkeet on painoltaan sen verran reilu satsi kuitenkin että ei harmittanut lainkaan niin paljoa kaluston rajoittuneisuus. 
Eniten kuitenkin ikävä on ollut neulanreikiä, etenkin kun niitä oli vuosikin sitten niin vähän tullut tehtyä. Jossain vaiheessa jo ajattelin että josko tuota PH-1stä nyt edes kameraksi voi laskea, että oisko voinu käyttää, mutten sitten jaksanut. Jos vaikka paperinegaa alkais pikkuhiljaa leikkelemään, ottais ihan pohjahunnutustestit ja kaikki tuossa keittiössä.

Joskus on laitettava näitä perhekuviakin. Masa siinä isänpäivän kirkossa. Minäkin olin paikalla.
Mitä jäi käteen? Kyllä nuo alussa mainitut teesit ihan paikkaansa pitäviä oli. Jotenkin selkeämpi tunne monesti kuvatessa. Ne kameran ominaisuudet ja linssin kuvakulma piirtyvät sangen nopeasti selkärangan nikamien välimaastoon. Kliseistähän se on, mutta jos tietää jo kameraa silmälle nostaessaan että "Tosta se rajaa ja tuolta tuon", niin onhan se hieno tunne. Nopeuttaakin kuvaamista varmasti kun ei tarvitse eestaas kävellä ja tiirailla. 
Toinen opittava juttu on se että pitää oppia hyväksymään se että kaikesta ei kuvia sitten vaan saa otettua. Voi joskus vaan tyytyä siihen katsomiseen ja näkemiseen. Se on kauneinta monesti. Tässä saattaakin piillä koko harjoituksen tärkein asia. Ei ole pakko ottaa sitä kuvaa. See, and move on.
Tänäänkin aamulla katsoin tuossa seurakunta-talon seinustalla kun oli ruusupensas ja joku koriste-aronia tai semmonen vierekkäin, kummassakaan ei lehtiä, toinen täynnä punaisia marjoja ja toinen sinisiä, molemmat ihan jäässä ja harmaita ja kiinni toisissaan. Hieno. Ihan turha olisi ollut yrittää ottaa kuvaa. Joo, olis siinä näkyny ne marjat ja kaikki, mutta ei se olisi näyttänyt miltään. Katsoin, hymyilin ja jatkoin matkaa. Parempi näin.

On tosiaan hieno projekti, tärkeimmäksi saaliiksi siis jäi kyky olla ottamatta kuvia? No onneksi nyt ei ihan, kyllä mä sanon että hyötyä oli. Ja nyt on mennyt jo pari päivää, eikä tässä kourassa nyt vielä muita kameroita ole käynyt, eli on tässä tavoille opittu kai.

Lomo taitaa tosin lähteä Petroskoihin mukaan, tuossa sopivasti jotain vanhentunutta negaakin tipahti jääkaapin ylähyllyltä aiemmin silmien eteen. Onhan se kotonaan käytettävä, tai ainakin kotimaassaan. Petroskoi nyt ei NIIN kaukana Leningradista ole...

Nahka Albertkin on muisto vain enää.
En koskaan tajunnut miksei siinä ole tavuviivaa välissä.
Muuten, todennäköisesti seuraava ostos onkin parin viikon päästä monochromilla käydessä tämä: Wanderlust PinWide, jota olen jo Kickstarter-ajoilta silmäillyt kieli pitkällä. Edessä on kirkas tulevaisuus. Tai siis aika synkkä, kun on neulanreiästä kyse... :D