25 minuuttia Berliinissä

Seuraa opettavainen tarina. Opetus on tosin laihanlainen, ja kaiken lisäksi vielä malliltaan semmoinen joka jokaisella pitäisi olla takaraivossa jo tässä vaiheessa maailmaa.

Tarina alkaa Itsenäisyyspäivän aattona, jolloin pakkauduimme työpäivän jälkeen autoon kaikkine romppeinemme ja otimme pikaisen siirtymätaipaleen Jyväskylän kauniiseen kaupunkiin. Tällä kertaa emme kuitenkaan jää kyhnimään tuohon Pohjolan Ateenaan (hah!), vaan jatkamme seuraavana aamuna matkaa Helsinki-Vantaalle ja sieltä A-1 kerosiinin voimin Berliinin syksyiseen ilmastoon. Mukaan nappasimme matkalta Mummonkin, eli siis allekirjoittaneen Äidin.

Lento oli hämmentävän mitäänsanomaton, perinteeksi muodostuneen Red Label-pullon nauttimisen ohella sen kummempaa ohjelmaa ei matkalla muodostunut. Berliinissä ei ole talvea tänä vuonna, toisin kuin viimeksi, jolloin siellä oli lunta ja muuta ikävää enemmän kuin Suomessa nyt. Heitettyämme hellät jäähyväiset tutulle ja turvalliselle Otto Lilienthalin mukaan nimetylle Tegelin lentokentälle (TXL 4eva!) sekä nyt jo selkärangasta tulevalle reitille hostellille (128-bussilla Osloer Strassen U-pysäkille, siitä Hermann Strassen suuntaan U8silla Rosenthaler Platzille asti) aloimme tutustuttaa Äitiäni Berliiniin. 

Jäähyväiset jätettiin muuten siksi että seuraava lento onkin jo upouudelle Willy Brandtin Berlin-Brandenburgin kentälle. 9 päivää avajaisten jälkeen saavumme Me sinne. Kaikki aikansa jne kai sitten. 

Niin, Berliini. Voi jestas sitä jälleennäkemisen riemua. Schlemmerbuffet nurkalla, City Yildis toisella. Rosenback vastapäätä ja leikkipuisto ja Zionkirchen kellot ja se Torni. Tramin kitinä ja metrotuulen tuoksu. Circuksen kahvilan aina vastajauhettu kahvi ja jenkkituristien pilven katku. Niin, ja se Torni. Mustarastaiden laulu ja Porschejen pörinä. Julisteilla kuorrutetut seinät ja muut vapaat pinnat on maalattu spraymaaleilla. 

God DAMN, en malta odottaa kesäkuuta enää.

Havaitsen itseni kyvyttömäksi kirjoittaa enempää. Vaikka pitäisi kertoa kaikesta mitä teimme, Legolandin riemu lapsilla, kaikki pikaruoka mitä söimme, pienet yksityiskohtakuvat mitä otin. Metrovideot, viimeinkin kuvaamani (monta reissua pitänyt ottaa yksi tietty kuva ja vasta nyt sain aikaiseksi!) metrokuvakin. Äidin kanssa kolutut turistinähtävyydet, joita en ole ekan reissun jälkeen nähnyt, Technikmuseumin katolta  avautunut panoraama Berliinin ylle. Suomesta-gallerian näyttelynavajaiset, hauska ja jännittävä iltakävelymatka kotiin tuntemattomalta U-pysäkiltä. Joulumarkkinat, lapset siellä ja täällä. Alexander Platzilla kuvattu joulukorttikuva. Kaikki muu mitä viiteen päivään mahtuu. 

Mitäpä sitä kirjoittamaan, voihan niitä kuvia laittaa? Niinpäniin. Nyt alamme päästä siihen opettavaiseen osaan. Vikkelimmillä alkaa jo kylmä hiki nousta ohimoille.

Viimeisenä iltana, sieltä näyttelystä tullessani ajattelen että "Käynpä vielä ottamassa kuvan tuosta Yildiksen valomainoksesta". Kamera toteaa että "No power remains", eikä suostu ottamaan kuvaa, kaikki muu kyllä toimii, näyttää edellisen kuvan vielä. Eipä siinä, ei se kovin kummoinen kuva olisi ollutkaan, ja akut alkoi olla kuvaajastakin yhtä lopussa. Virrat poikki kamerasta ja kotia kohti. Akku laturiin ja unille. Seuraavana aamuna ennen lähtöä muistan että "Ai niin, se perinteinen parvekekuva vastapäisestä talosta on ottamatta.". Akku kameraan ja parvekkeelle. 

.

.

.

Memory card is not formatted. Format Now?

YES / NO

.

.

.

Kaikkihan me tiedetään miltä se tuntuu. Eiks niin? It happens to all of us, right?

Ei lohduta juuri. Kortti äkkiä kamerasta pois ja varakortti koneeseen. Kävin siinä kahvilla alakerrassa rauhoittelemassa itseäni. No okei, 25 minuuttia aikaa ennen lähtöä, käydäänpä vielä kävelyllä. 

Ja sitten niitä kuvia. Pakkokuvia, voisi sanoa. Jotain oli saatava varmasti jäämään käteen matkasta. 

Se kahvi ihan eka. Yksi suosikkipaikoistani maailmassa on tuossa, tyynyn oikealla puolella. Kahvi ja tupakka, mukavassa pikku kolosessa. Edessä viuhtoo saksalaisia matkalla mihin nyt sattuvat olemaan matkalla. Turistejakin. Tramilinjat M1 ja M8 kirskuvat säännöllisesti ohi. Koskaan ei ole harmittanut niinkuin nyt.

Puistolle päin ensin. Weinbergswegiä pois päin.

No näitä edelleen.

Parempi on lopettaa siihen Torniin. Minä vaan en kyllästy siihen näköjään.

Opetus?
Backupit. Ne on sun kavereita. Matkallakin. Tosin tällä kertaa vaikka joka-iltaiset olisikin ottanut, niin se suurin päivä kuvien kannalta olisi ollut kadotettu kuitenkin. Mutta ne muut 4 päivää olisi olleet tallessa.
Ajattelin säästää sen 29€ kun en ostanut Applelta Camera Connection Kittiä iPadille. No, ens kerralla sitten toisin.

Kortin kohtalo on vielä avoin, maahantuojalla ei ollut mitään apua antaa, suositteli vain kuvanpalautusohjelmaa. No arvaapa onko mulla jokunen niitä? On. Arvaapa auttaako? Ei.

Transcendin 16GB SDHC Class 6 on syypää, jos se jotakuta kiinnostaa. Koska kortti ei suostu tunnistautumaan missään laitteessa, eikä sitä myöskään formatoitua millään vekottimella, on pakko todeta että kortista taitaa olla muistikontrolleri-piiri pimeänä.
IbasKrollOntrackNormanmikälienykyään on tehnyt Giganttien kanssa sopimuksen jossa Giganttiin voi viedä muistivälineen ja hoituu sitä kautta. Vähän epäilyttää viedä Giganttiin, mutta pakko se kai on kokeilla ainakin.
Tarkempaa raporttia kunhan saan aikaisekin tehdä päätöksen että mitä tuolle nyt mahtaa sitten.