Kirjapostaus. Nyt.

Ainiin, kyllähän minä voin muustakin kirjailla kuin valokuvauksesta. Esimerkiksi kirjoista. Allaolevassa kuvassa näkyy loppukesän-syksyn-alkutalven lukuprojekti, eli yhtä vailla kaikki A Song of Fire and Ice-kirjat, eli A Game of Thronesit näin telkkaria katsovalle kansalle tutummassa muodossa. 3524 sivua sitä ihtiään. Hämmästyttävän vähänhän noissa tapahtuu sitten loppujen lopuksi, verrattuna moneen muuhun. Joku niissä kuitenkin sen verran koukutti että pakko oli mennä putkeen koko homma. Yksihän vielä puuttuu, mutta eivät ole pirulaiset julkaisseet pokkarina sitä vielä. Ei sitä nyt kovakantisenakaan voi ostaa tuon rivin jatkoksi. Eikä muun kustantajan laitoksenakaan, kun sarja on sarja on sarja. 

3524 sivua, plus liitteet. Oikeasti. Lord of The Ringsin englanninkielisessä laitoksessa on 1068 sivua.  Ja tässä on vasta neljä seitsemästä.

On se hieno rivi. Ei pisin ihan kuitenkaan, hyllystä taitaa löytyä kaksi pidempää yhden nimen valloittamaa suoraa, eli Heinleineja on enemmän, sekä Alastair Reynoldseja. Ja niin, Varekset, voiko nekin laskea? Voi ne. Raymond E. Feistejä olisi enemmän, vaan en ole jaksanut kaikkia ostaa. Laiskimus.
Pitänee nyt kuitenkin sortua ja ostaa se uusinkin osa luettavaksi, ajattelin ihan e-kirjana lähteä. Voi sitten lukea iPadista. Niin. Kyllä. Sorruin ja tilasin iPadin, vaikka kuinka sitä aiemmin ajattelin että "hyödytön on, naurettava laite".
Hassua miten sitä voi olonsa tuntea miltei syylliseksi. Yhden laitteen takia. Yritin sitä jotenkin itselleni perustella että voihan siitä olla ihan hyötyäkin, ja onhan sillä ihan oikeaakin käyttöä jne. Tulin kuitenkin järkiini, ja totesin että ei, tämä on ihan puhtaasti viihdenäkökulmasta tehty hankinta, ilman mitään sen kummempia ambitioita.
Ja totta on sekin että melkein puoleentoista vuoteen en ole ostanut mitään kodin viihde-elektroniikkaan viittaavaakaan.

Lukekaa tämä. Nyt.

Kummalliselta tuntuu lukea jotain muuta kuin Martinin fantasiaa. Suomeksikin on hauska lukea välillä. Otin uudelleenkäsittelyyn tuon Pasi Ilmari Jääskeläisen, Harjukaupungin Salakäytävät siis. Jotenkin jännitti aloittaakin tuo, edellinen kerta oli jotenkin niin ravistava kokemus. Jäi pitkäksi aikaa mieleen, taisinkin aiheesta jo aiemmin vuodesta kyllä blogatakin.
Jääskeläisen selkeästi takaperoinen kirjoitustapa aukeaa toisella kierroksella ihan erilailla, alkumetrit on pippuroitu niin selkeillä viitauksilla myöhempiin tapahtumiin että kokemus on ihan erilainen. Harvemmin näin palkitsevaa uusintakertaa on tullut vastaan. Kiitos ja kumarrus siitä.

Aiemmin tosiaan hehkutin tätä Yhdeksi Parhaista (Ikinä), enkä tainnut ihan väärässä ollakaan. Ajankohtainenkin on tämä postaus, sillä kirja on nähtävästi voittanut ihan vastikään Kuvastaja-palkinnon. Jääskeläisen toinen kerta jo, kyseessä on siis Maailman Ainoa Kahden Kuvastajan Kirjailija. Läpyläpy- ja taputapuäänet siis matkaan.

Kuviakin on muuten tulossa, tuossa tuommoinen Petroskoi-aiheinen postaus odottelee. Vaan en oikein tiedä, onko reilu 50 kuvaa liikaa blogiin kerralla? En haluaisi jakaa kahteen osaankaan, kun blogin luonteeseen kuuluvasti osa 2 tulee sitten ennen osaa 1 jos myöhemmin alkaa lukemaan.
Kyllä kai minä saan omaani laittaa kuvia miten haluan. Itkekää te jos itkettää sitten. Kunhan vaan ehtisi kirjoittaa. Kuvatkin on jo valmiina. Pitäisi saada se aikaiseksi ennen Berliiniä, sitten sitä on taas ihan lumoissaan pitkän aikaa.

(En muuten ole lainkaa enää varma olenko Salakäytävistä kertonut aiemmin. Hmmh. Ihan varma olin kyllä. Mutta jos Google sitä ei löydä, niin ei sitten. Ehkä joskus, jos joku sitä pyytää. Kommenttiboksi on auki, antaa tulla vaan.)

Jatkopohdintaa, kun en parempaakaan keksi

Viime postauksesta jäi pois Jotain Oleellista. Nimittäin itse Projektin luonnehtiminen. Tuli keskityttyä teknisluontoisempiin seikkoihin. Vaikka hauskaa se on sekin, niin koko homman ideanahan oli tosiaan Vähentää ja Yksinkertaistaa ja Selkeyttää. 

Kuinkas sitten kävikään? Voisin väittää että pääosin kävi ihan helvetin hyvin. Voin tasan tarkkaan suositella kaikille enemmän kuvanneille tämmöistä. Jo pelkästään se ensimmäinen ulkomaanreissu tai muu "tärkeä" tapahtuma johon lähdetään pelkästään yhden polttovälin turvin, on huikea tapaus. Se pieni pelko joka siellä alaselässä (tai siellä main...) tuntuu on sen arvoista. 

Puhumattakaan nyt tietysti matkustelun helppoudesta. Tuo Panasonic GF-1 ja 20mm f:1.7-paketti kulki mukana koko vuoden repuissa ja muissa kantovälineissä joko viime Berliinin reissulla Monochromilta ostetussa wrapissä, tai sitten Nikonin SB-800-salaman mukana tulleessa pussukassa (Nikon SS-800), johon se sopii varsin passelisti. Etsinkin kulkee mukana siinä kivasti. Sen kun viskaa kassiin kyytiin niin homma on selvä. 

Toki osan ajasta se vietti Billinghamin (Hadley Pro) tai pikku-Domken (F-5XB) suojissa, arkisin pääasiassa Billinghamissä. Noidenkin kanssa on mukavaa kun mahtuu vähän paksumpikin pokkari ja viinipullo mukaan kameralaukkuun.

Olinhan itse tottunutkin jo tuohon vähän kevyempään reissaamiseen tuon Leican kanssa, yhtä linssiähän siinäkin pääasiassa käytin. Tosin silloin oli mukana kuitenkin aina joku pikkudigipokkari ja ne filkat. Että siitä on kevennytty kyllä kanssa. Monipuolisempihan tämä digi tosin on, videotakin tuli yllättävän paljon käytettyä, jopa ihan taide-mielessä. Kun vaan keksisi mitä niillä tiedostoilla nyt tekisi sitten. Mutta onpa matskua. Ihan käyttismatskua, sanoisin jopa.

Lämpimästä kylmään. Tänään oli ensimmäinen varsinainen pakkaspäivä. Herranjestas miten masentavaa.
Kuvassa myös uudet kenkäni, Haglöfs X-Hale GT. On hyvät.

Onko se vuosi nyt sitten paras mahdollinen aika? No jaa, aika äkkiä se meni, tosin oli aika hektinen vuosi muutenkin. Voi olla että kuukausi on liian lyhyt aika, varsinkin vähemmän aktiivisille kuvaajille. Joka päivä jos kamera on mukana ja käytössä niin sitten ehkä.

Jotkuhan tätä suosittelevat filmikameralla, siihen lisätään sitten vielä yksi filmi. Eli Leica, 50mm, Tri-X. Jos olisi aikaa ja rahaa kehitellä ja skannailla ja ostaa filmiä niin ihan salettiin alkaisin uudestaan. Ja on varmasti vielä opettavaisempi ja tiukempi vuosi se. Ehkä mulle liiankin, on kuitenkin hetkiä jotka haluan tallentaa väreineen. Meillä on Suomessa kuitenkin niin suuri osa vuodesta mustaa ja harmaata että ne harvat, kliseisesti ohikiitävät hetket on saatava tallennella rauhassa väriensä kanssa. Mieluusti vielä äänien ja hajujenkin minun puolestani. 

No bongatkaa nyt sitten tämä. Ruutukaavalla ollaan.

Oliko vaikeaa? Oli alussa. Teki mieli laajempaa, teki mieli zuumia. Onneksi tuo valovoima on kunnossa, sen kanssa ei sentään tullut hullutusta.
Paitsi että tuli tavallaan, kyllä se D3 ja muut täyden kennon kamerat vaan sen oman temppunsa tekee hienosti. Se kapoinen syväterävyysalue. En minä sitä nyt NIIN kaipaa, mutta voi herranjestas sitten kun sitä on ihan vain vähäsen. On se kuitenkin oma juttunsa sekin. Ehkäpä siinä olisi seuraavan projektin aika tosiaan, nyt kun se tuo Nikon D800nenkin näyttää lähenevän kovaa vauhtia. Pienempi täyden kennon runko varmasti aiheuttaa edes jonkinmoisen D700sten myyntiboomin, jota voisikin jo hyödyntää. Se uusi 50mm, vaikka edes 1.8sina sille kaveriksi, ei olisi välttämättä edes kallis juttu.

Mutta aina se helpotti, yleensä kun otti sen Firman työkassin olalle. Nikon D3 + 14-24mm f:2.8 + 35-70mm f:2.8 + 80-200mm f:2.8 + 50mm f:14 + 60mm f:2.8 Micro + SB-800 + muut rillukkeet on painoltaan sen verran reilu satsi kuitenkin että ei harmittanut lainkaan niin paljoa kaluston rajoittuneisuus. 

Eniten kuitenkin ikävä on ollut neulanreikiä, etenkin kun niitä oli vuosikin sitten niin vähän tullut tehtyä. Jossain vaiheessa jo ajattelin että josko tuota PH-1stä nyt edes kameraksi voi laskea, että oisko voinu käyttää, mutten sitten jaksanut. Jos vaikka paperinegaa alkais pikkuhiljaa leikkelemään, ottais ihan pohjahunnutustestit ja kaikki tuossa keittiössä.

Joskus on laitettava näitä perhekuviakin. Masa siinä isänpäivän kirkossa. Minäkin olin paikalla.

Mitä jäi käteen? Kyllä nuo alussa mainitut teesit ihan paikkaansa pitäviä oli. Jotenkin selkeämpi tunne monesti kuvatessa. Ne kameran ominaisuudet ja linssin kuvakulma piirtyvät sangen nopeasti selkärangan nikamien välimaastoon. Kliseistähän se on, mutta jos tietää jo kameraa silmälle nostaessaan että "Tosta se rajaa ja tuolta tuon", niin onhan se hieno tunne. Nopeuttaakin kuvaamista varmasti kun ei tarvitse eestaas kävellä ja tiirailla. 

Toinen opittava juttu on se että pitää oppia hyväksymään se että kaikesta ei kuvia sitten vaan saa otettua. Voi joskus vaan tyytyä siihen katsomiseen ja näkemiseen. Se on kauneinta monesti. Tässä saattaakin piillä koko harjoituksen tärkein asia. Ei ole pakko ottaa sitä kuvaa. See, and move on.

Tänäänkin aamulla katsoin tuossa seurakunta-talon seinustalla kun oli ruusupensas ja joku koriste-aronia tai semmonen vierekkäin, kummassakaan ei lehtiä, toinen täynnä punaisia marjoja ja toinen sinisiä, molemmat ihan jäässä ja harmaita ja kiinni toisissaan. Hieno. Ihan turha olisi ollut yrittää ottaa kuvaa. Joo, olis siinä näkyny ne marjat ja kaikki, mutta ei se olisi näyttänyt miltään. Katsoin, hymyilin ja jatkoin matkaa. Parempi näin.

On tosiaan hieno projekti, tärkeimmäksi saaliiksi siis jäi kyky olla ottamatta kuvia? No onneksi nyt ei ihan, kyllä mä sanon että hyötyä oli. Ja nyt on mennyt jo pari päivää, eikä tässä kourassa nyt vielä muita kameroita ole käynyt, eli on tässä tavoille opittu kai.

Lomo taitaa tosin lähteä Petroskoihin mukaan, tuossa sopivasti jotain vanhentunutta negaakin tipahti jääkaapin ylähyllyltä aiemmin silmien eteen. Onhan se kotonaan käytettävä, tai ainakin kotimaassaan. Petroskoi nyt ei NIIN kaukana Leningradista ole...

Nahka Albertkin on muisto vain enää.
En koskaan tajunnut miksei siinä ole tavuviivaa välissä.

Muuten, todennäköisesti seuraava ostos onkin parin viikon päästä monochromilla käydessä tämä: Wanderlust PinWide, jota olen jo Kickstarter-ajoilta silmäillyt kieli pitkällä. Edessä on kirkas tulevaisuus. Tai siis aika synkkä, kun on neulanreiästä kyse... :D

Viime vuoden lumet, ja vähän tämänkin

Ajattelin laittaa tähän postaukseen kuvia vuoden varrelta.
Blast from the past-henkeen.
Vaan onhan nuo jo nähty, mitä niitä nyt nostelemaan. Näyttelyyn sitten.

Nyt se on sitten siinä. 

Yksi vuosi. 365 päivää, herraties kuinkamontalie tuntia. 

Mitä vuoteen mahtuu? Neljä vuodenaikaa, kolme ulkomaanreissua (Berliini, Riika, Vienan Karjala), kolme työpaikkaa, yksi kamera.

Ja okei, kolme linssiä. Full disclosure-hengessä tunnustan hairahtuneeni. Kyllä, olen kuvannut muilla kameroilla. Kesäkuussa Jyskyjärvellä kun Panasonicin akku petti minut (syytän lainassa ollutta vakaaja-zoomia, vaan siinä sen näki taas. Jos ei olisi sortunut lainaamaan linssiä, akku olisi riittänyt.) lainasin epätoivoissani Petterin D3sta ja Panasonicin pikkupokkaria. Pari viikkoa sitten sorruin ja tilasin sen adapterin Leican laseille, sen kanssa olen kokeillut Leican 35- ja 75-millisiä Summi/cron/luxeja. Etenkin se 75mm f1.4 on videon kanssa aika herkullinen muuten... 

Mutta niinhän kaikissa näissä pitää mennä, pikkuisen saa livetä, kunhan sen osaa itselleen perustella hyvin, eikö vain?

Missä oltiin vuosi sitten? Aloittelemassa isyyslomaa, ensilumen syleilyssä. Kuin kohtalonoikusta ensilumi tuli tänäkin vuonna samoihin aikoihin, eli tänään.

Little did I know, että heti vuoden vaihteen jälkeen olen työtön hetken, ja vaihdan sen jälkeen alaa täysin. Opiskelu-asioista ei ollut minkäänlaista kuvaa, nyt on aika selkeä kuva mielessä ensi syksystä. No, työpaikka järjestyi parin päivän työttömyyden jälkeen, ja hyvä paikka olikin. Ja nyt loppusyksystä vaihtui vielä parempaan. Ei passaa valittaa. 

Berliinin reissu oli aikalailla yhtä monen päivän päässä, se on sama tänäkin vuonna. Sitä ennen pikareissu Petroskoihin, sinne voikin jo ottaa (halutessaan) muutakin välineistöä.

No se 75mm Summilux.

Mutta hei, siitä kamerastahan tässä oli tarkoitus puhua. SEN takia tätä ihmiset lukee. Tai sillä ainakin saa maininnan digicamera.netin uutispalstalle (pitääkin muistaa laitta Matille ja Armille joulukortti menemään, on sen verran liikennettä blogiin heidän ansiostaan tullut), ja se takaa aina kävijälaskurin iloisen pyörimisen. 

All time-luetuin postaus on kuitenkin ollut tuo eka Panasonic GF1-otsikoitu kirjoitelma, tosin osa niistä hiteistä epäilemättä tuli googlenkin kautta. 

Ja totta, kamera palveli enemmän kuin hienosti. Ei ongelmia, ei virhetilanteita. Ennalta ennustettava pikku kaveri, alussa meni toki hetki että sain nappulat kohdilleen, ja etsimen tulon jälkeen homma muuttui vielä kertaluokkaa paremmaksi. Senkin käyttöön meni joku aika totutellessa, nyt sitä ei ole tullut irrotettua pitkään aikaan. 

Kooltaanhan paketti on liki täydellinen, ihan inauksen pienemmän kameran kanssa tulisin vielä toimeen, mutta GF3 ja Olympuksen EPM-1 on jo liian pieniä minunkin säälikäsilleni. Ja etenkin ominaisuuksiinsa nähden koko on hämmästyttävä, melko usein kuulee kuvien katselijoilta kommenttia että “Milläs nää on kuvattu?”, ja kun näyttää että “Tällä”, on lopputuloksena hieman huvittuneen epäuskoinen ilme, “vedättääkö toi tyyppi mua?” on ihan suoraan luettavissa.

Huonoa ei ole toki sekään miten etenkin teipattuna ja manuaalilinssin kanssa tuo ei nyt varsinaisesti Kalliilta ja Hienolta Kameralta näytä...

Kameran asetukset kiinnostaa aina jotakuta, ei unohdeta niitä nytkään. 

Perusasento mulla on useimmiten A tahi P, useimmin varmaan P. Isoa eroa ei käytön kannalta ole, takarulla on aukon kontrolli kuitenkin. Rullaa painamalla pääsee valotuksen korjailulle, joka on aika oleellinen kontrolli. Ali saa valottaa tällä,  ei ole ETTR mun juttu.

Herkkyys on poikkeustapauksia lukuunottamatta ollut viimeisen puoli vuotta ISO-Autolla, joka tosin ei jostain syystä kovin rohkeasti lähde itseään nostamaan, joten ajoittain tiputan ISO640-arvolle. Joitakin ruutuja on kuvattu 1600/3200-osastollakin, joka vielä mustavalkoisena menee minulla ihan mennetullen. Kuitenkin niitä leivotaan vielä myöhemmin, ja web-kuviin minulla on lisätty kohinaa ja pehmennetty kuvia jälkikäteen joka tapauksessa jonkin aikaa jo. Ei se (myönnettäköön, kohtuullisen huikea) kohina sen jälkeen enää näy. Tai häiritse.

Kuvansäädöistä sen verran että C1 ja C2-asennoissa, eli customasetuksilla kuvausmuoto on mustavalkoinen, kontrasti ja terävyys tapissaan-pikkuJPG, ja puhdas RAW. Näin jää MVnä kuvattaessa mukava pikkutiedosto joka vastaa etsinkuvan mustavalkoista visiota, ja kaiken varalta sitten se täysikokoinen, väreillä varustettu RAWi varsinaisena työtiedostona. 

C1-asennossa kuvan muoto on mallia 1:1, minusta on hauska kuvata neliörajauksella suoraan. Joo, olisi taivas jos etsimessä näkyisi neliökuva, ja JPG tallentuisi neliönä, mutta RAW-tiedosto olisi rajaamaton. Mutta näin ei ole, tässä onkin muuten puute tosiaan. C2 on muuten sama, mutta 3:2-rajauksella.

Kuvasuhde onkin muuten semmoinen asia että se ei ole minulle vuodenkaan aikana selvinnyt kunnolla. Osan ajasta kuvasin “koko kennon” kokoisia kuvia, eli 4:3-kuvasuhteella, mutta kun itse näyttö on 3:2-kuvasuhteinen, tuntui hassulta sekin. Vaikka 3:2 rajaakin osan kuvasta pois, se kuitenkin tuntuu tutummalta. Näin vähän minäkin niistä pikseleistä sitten välitän loppujen lopuksi, että heitän niitä jo kuvausvaiheessa menemään. Eikä niitä isompia kuvia tullut rajattua siihen suhteeseen sitten myöhemminkään koskaan. 

Tarkennus on normaalisti kasvojen tunnistuksella (!), koska se vaan toimii niin hyvin. Taidekuvissa sitten vaihdan pisteautomaatille, joka on tiukimmalla pisteellään, eli hyvin pieneltä alueelta katsoo skarppiutensa. Tämähän oli yksi valintaperuste ammoisessa Pana vs. Oly-vertailussa mulla, Olympuksen pienin tarkennuspiste oli jotain tyyliin viidesosa ruudun leveydestä, ja tolla 20mm f:1.7lla täydellä aukolla kun tarkentaa niin on oleellista olla tarkkana. Vaikkei se syväterävyysalueen ohkaisuus nyt kinokennoisiin vehkeisiin nähden olekaan mitään hurjaa.

Oikeasti, jätkä kuvaa Programmilla, auto-isolla ja Facedetectillä? Niin se tekee, ja on aika onnellinen.

Jälkikäsittely on aika tyypillistä 2011-osastoa, Lightroomiin menee kuvat kortilta suoraan. Kortinlukijaakaan ei ole tarvinnut, tässä uudemmassa MacBook Prossa on sisäänrakennettu SD-lukija. Oletuksena kuville tehdään importoinnin yhteydessä oma pikkukäsittelyni, lähinnä sisältää kivan pikku Vinjetin, Kontrastin noston, pienen tujauksen Mustaa mustaan päähän vielä siihen päälle, sekä Clarityä aika paljon ja Vibrancen nostoa ja Saturaation tiputuksen. Kohinanpoistoa on värikohinan osalta jonkun verran, luminanssikohinaan en normaalisti ole kajonnut lainkaan.  

Pidemmälle menevät käsittelyt on sitten aika kuvakohtaisia, useimmin tulee taivaita tummennettua, kun ne tosiaan kärähtää aika helposti puhki tällä. Dynamiikkaa ei kyllä kennossa liikaa ole, sen voisi lisätä parannuslistalle kanssa. Sitten on pari esiasetus-satsia, joista yksi on tosiaan tuo edellämainittu “hirvee rae ja muutenkin pehmeä lopputulos”, joka tähän blogiformaatin 900px-leveyteen pienennettynä näyttää hiiiirmu hyvältä. Muut on aika perussatsia.

Viime aikoinahan on menty siihen joskus jo mainittuunkin Wouter Brandsma-fiilikseen, (nyt se luulee että mä stalkkaan sitä kun linkitin peräkkäisissä postauksissa melkein...) eli jyrkkää ja synkkää tummaa päätä ja raetta ei pelätä, niitä ei ole kyllä tänne asti kovin hirveästi esille tullut. Pari semmosta seinälle nostin kotona, tulukee kattomaan jos kiinnostaa, Hahnemüehlen Photo Rag Ultrasmoothille tulostettuna ihan muikean näköisiä on nekin kuulkaa.

Nyt kun oikein aloin miettimään niin ei se tuo(kaan) kamera kyllä suoraan sievää jälkeä tee, aika ankean näköisiä ne tiedostot on suoraan kamerasta, JPGtkin siis. Mutta se on sitä työn kulkua. Joku ei halua koskea millään tiedostoihin, vaan käyttää suoraan ja jotkut on eri mieltä. Mie tykkään vähän askarella, mutten ihan älyttömästi

Tääkin on seiskavitosella kuvattu muuten varmaan. Kyllä tämmösen pidemmänkin linssin kanssa eläis, sanoisin.

Mitä parannettavaa?  Suurimpana ongelmana on ihan selvästi vakaajan puute. Ei pelkästään se että kuvat tärähtelis VIELÄ vähemmän, vaan myös se että GF1sessä ei ole itsessään kuvausasennon tunnistavaa sensoria, eli ainoastaan IS-laseilla kuvatut tiedostot kääntyy automaattisesti oikeinpäin. 

Kyllä, se on pidemmän päälle vain rasittavaa niitä käsin myöhemmin käännellä, ei sille mitään mahda.

Parempi etsin olisi epäilemättä hyvä juttu myöskin, ja onhan semmoinen, tosin tuon uuden GX1sen kanssa ainoastaan yhteensopiva.

Aiemmin mainitut dynamiikan puute, ja RAW-kuvan kokokikkailut tulee tähän listaan kanssa toki.

Kiusaako ostaa GX1? No joo ja ei. Nyt tätä ei enää osaa varoa, kun tietää että kestää aika lujaa käyttöä, on tiputettu tosiaan muutaman kerran, ihan rehellisesti olalta asvaltille jne. Olisi naarmuilla pahastikin jos ei olisi teippailtu aiemmin. Pikselimäärän lisäys olisi toki hieno asia, tulee noita rajailtua kuitenkin ajoittain aika railakkaasti. Kohina ei ole piinannut missään vaiheessa minua sen enempää. Tosin se johtuu aika paljon siitä että säädin pääni vuosi sitten negatiivifilmin ja skannerin ISO 400-laadun mukaan, joka on tosiaan aika kaukana siitä mihin diginä pystytään vuonna 2012. Onhan se suorituskyky parantunut Micro4/3stenkin parissa, G3(?) Panskulta ja Olympuksen uutuudet on osoittaneet sen. GX1sessä on kuitenkin sama tai vähän paremmin viilattu kenno kuin G-sarjan uutuuksissa, joten kohinatkin on sen mukaiset. 

Ei sitä megasiistiä kuvaa kuitenkaan näiden taskukameroiden parissa viitsi liikaa lähteä jahtaamaan, kun tietää että se on parhaimmillaankin aika paljon kinokennoisten (tai edes APS-C kennoisten) jäljessä.

Mitä tästä eteenpäin? Ellen voita Lotossa niin näillä mennään, yksi “oikea” linssi voisi olla tulossa, onko se nyt sitten 14mm vai 45mm, ei osaa sanoa. Kuitenkin viehätys yhden kameran kanssa on edelleenkin reissussa (ja sillähän minä olen, koko ajan) kiistaton, siihen kun sen yhdenkin linssin laittaa lisää niin hankaloittaa todella paljon. Joo, olen laiska, mutta mitä sitten. Zillion Dollar Home-laukkujen jengi on sitten ihan erikseen, se en ole minä. 

Jos voitan Lotossa niin Leica M9 tai mitä lie ensi kuussa tuleekaan uutuuksia on laukussa. Toki D700 (tai D800?) ja 50mm kiinteä olisi houkuttava combo myöskin, ja aika paljon järkevämmän hintainen. Kyllä sen kanssa vielä toimeen tulisi mukana roikottaessakin. Ehkäpä vuosi yhdellä kameralla ja linssillä? Hmm, virkistävä ajatus.... :D 

Aamulla oli vain maa huurteessa. Sitten alkoi sataa lunta.

Onko paluuta filmiin sitten? Voi, Lomo ja Leica huutelee kutsuhuutojaan jo kaapista, vaan on se kenttä muuttunut sen osalta kyllä ratkaisevasti. Ei ole ihan yhtä kätevää (tai halpaa) filmin kehittäminen, skannaamisen ilostakin pitäisi nykyään maksaa. Taitaa jäädä filmin polttelu harvemmaksi lystiksi. Ehkä mustavalkoinen olisi järkevästi ajateltavissa, vaan kun minä siitä värinegasta olen aina niin kovin tykännyt. Kameralaukku.comissahan nuo siitä DIY-C41sestä vaahtoavat että on helppoa ja halpaa. Jaa-a, miksei sitäkin voisi ajatella. 

Kun vaan olisi aikaa ja rahaa. Mistäs sitä tietää, voihan niitäkin jostain ilmestyä.

Be seeing you. ;)

P.s Jestas miten noloa, tein näköjään tiedostamatta tästä tämmöisen haastattelu-muotoisen, oli ihan pakko sitten vielä boldailla nuo "otsikot". Oon mä nolo jätkä.

Suhalla, yritän olla yrittämättä.

Niinä aamuina kun pullapitko tuntuu Hyvältä Ajatukselta, on melko turhaa odottaa miltään muultakaan mitään muuta. Ja niinä aamuina on parempi vain kävellä ja olla yrittämättä.

75mm 1.4
Kylläpäkyllä, adapteri tuli, ja Summilux on ihan kiva.

Vodkapullonkin voi kierrättää.

Mika teki kasvimaan.

Sitten kun koivutkaan ei enää näytä raikkailta, on parempi antaa niidenkin mennä synkiksi.

Kylmä tuli kuin varkain. En edes tajunnut että on pakkasta.

Ämpärikin oli jäässä.

Jossain kasvaa muovia sammalen alla.

Jos saisi jonkun ajamaan autoa puolestani
niin voisin ottaa sen kuvan
jonka olen seinälleni ajatellut jo pitkään.