Panasonic GF-1 käsissä!

Viimeinkin se tapahtui, eli sain käsiini pariksi päiväksi kauan odottamani Ratkaisukameran. Olympuksen Pennien haastaja, Panasonic GF-1.

Tuo ihana, kameran näköinen, utilitariaaninen musta laatikko, jonka saa paketissa melkein täydellisen reseptin mukaan tehdyn 20mm (jonka kuvakulma kinomitoissa vastaa tuttua ja turvallista 40mm) f:1.7-valovoimaisen kakkulan kanssa.

Toki ongelmiakin on, se elektroninen etsin (josta nyt käytetään nimitystä EVF ja piste) on arveluttanut pitkän aikaa. Speksien perusteella se on tuntuvasti kehnompi kuin Olympuksen vastaava, joka on kyllä loistava.

Sanotaankin tähän sananen siitäkin etsimestä. Olympuksesta siis. Sehän ON PAREMPI kuin Canonin xxxD-sarjassa, tai Nikonin Dxxxx-sarjassa, siis 500D:t ja D5000set. Isompi. Kirkkaampi. Helpompi käsintarkennettava. Saa valita mitä laittaa etsimeen. Histogrammia, viivoja jne. Vapaavalintainen tarkennuspiste. Tulevaisuus näissä pikkukameroissa on tämä, melko varmasti. Mihin sitä prismaa (tai peilikoteloa tarkemmin sanottuna) tarvitsee, kun se on kuitenkin sitten semmoinen kärpäsenpaskan kokoinen? Ja suurentaa kuitenkin kameraa ikään kuin "turhaan".

Takaisin Panasoniciin. Kameran sain lainaan hassulta vanhalta sedältä joka on jostain syystä sitä mieltä että kameran hyvä väri on punainen...

Siinä syyllinen tähän kaikkeen. Kiitos vaan kovasti.

ISO 640, melkein kolme aukkoa alivaloisesta kuvasta kaivettu, eli siellä ISO3200-osastolla melkein pyöritään. No okei, kohiseehan se, mutta on vertakin kaivettu nenästä. Eikä se kohina 30x45cm-printissä edes haitannut minua pahemmin. Normaalit Lightroomin kohinanpoistot ajeltu, ihan kaikkea chroma-noisea ei LR2nen selvittänyt, LR3sen Beta sen sijaan selvitti, kts kuva alla. Selvitti muuten aikalailla muutakin...

Klikkaa suuremmaksi tämä nyt. 

Voi kun tulisi jo se koko versio, kesäkuulle muistaakseni lupailtiin... Onhan noissa eroa, kuin uuden kameran ostaisi. Nyt kun miettii tuota printtiä ja tätä uutta kohinan poistoa niin tuntuu vielä turhemmalta kitistä. 

Testimetodina ei nyt tälläkään kertaa ollut mikään tieteellinen pikselintiiraus (vaikkakin kuvasin kyllä klassisia tiiliseiniä...) jolla ei tee mitään, vaan lopullinen tiiraus tapahtui paperilta. Tein osasta kuvia 30x45cm-printit, johon kokoon päästäkseen pitää näitäkin noin 10 miljoonan pikselin paukkuja suurennella jonkin verran, kiitos 400dpi:n resoluutiolla toimivan kuvantekolaitteemme.

Kaikesta huolimatta tiedostot kestävät suurentelemista loistavasti, yhtä lukuunottamatta kaikki kuvat on rajattuja, osa melko rajusti perspektiivikorjattujakin vielä, kuten tämä alla oleva. Tuon kuvan olen tainnut ottaa jokaisella kamerallani, jokaiseen vuodenaikaan.

Jotenkin yleisesti ottaen miellyttävän tuntuinen laitos tuo on. Sopii käteen, ei ole liian suuri, eikä liian pieni. Toimii näpsäkästi, valikot on järkevähköt (vaikka tottakai parannettavaakin on...), ja niitä ei ole pakko käyttää. Takapaneelista löytyy Q.Menu-nappula joka antaa säätää about kaikkea ilman valikkoja. Toimii.

Tämäkin puu on kuvattu useammin kuin kerran. Kaikki arvannevat mistä löytyy?

Tiedostoja leipoessa kyllä tosiaan törmää tuohon normaalia hieman kapoisempaan dynamiikkaan. Taivaat tuntuu kärtsähtävän melkoisen helposti, ja ei monesti palaa takaisinkaan.

RAWia kuvasin tietenkin, jpggejä en edes kyllä kokeillut, vaikka olisi kai pitänyt. Mutta mitäpä mie niillä.

Teräväähän se jälki on kyllä pienillä herkkyyksillä, huiman skarppia. Jonkin verran kun terävöi vielä jälkikäteen niin kyllä kelpaa. Vaikken minä sen äärimmäisen terävyyden perään ole koskaan oikein ollut kyllä.

Mutta tätä saattekin etsiä hetken aikaa. Keskustan ruutukaavan sisimmistä osista löytyy tämä. Korttelin sisällä Kirkkopuistosta. 

Kakkula on kyllä loistava, tai oikeastaan sen kakkulan takana asustava geometriavirheenkorjausalgoritmi (huh!), nimittäin sen verran suoraa kuvaa tuuppaa ulos laitos ettei kovin hirveästi tynnyrilöitä tarvitse korjailla jälkikäteen. Mikä on aika mukavaa vaihtelua kyllä.

Minä ja Billinghamini. Joka päivä käytännössä on ollut olalla tuo. Rakkautta.

Hissikuviakin on aina pakko ottaa. Kuvassa näkyy innovatiivinen hihna-ratkaisuni, kameran omistaja kun ei hihnaa käytä tämän kanssa. Laitoin sitten tuommoisen pitkä rannelenkin, joka normaalisti olisikin ihan kätsä ja passeli juttu tämän kameran kanssa. Nyt ei kuitenkaan, kun oli vähän turhan ohkainen tuo naru, ja lainakameraa ei kovin paljoa viitsinyt heilutella.

Tässä on nyt todennäköisesti yksi syy siihen kummaliseen "nihkeyden" tunteeseen joka suuhun jäi tästä kokeilusta. Don't get me wrong, kamera on IHANA, muttamutta. Jokin siinä jäi vähän käkkimään. Onko kyse ihan ulkoisista seikoista, eli väristä ja hihnan puutteesta jotka kyllä oikeasti haittaavat kuvaamisen kokemusta, vai oliko siellä kuitenkin kameran käyttöpuolella jotain inhaa, sitä en osaa kyllä sanoa.

Panoraamankin teko on kätsää ilman apuvälineitä. Näitähän sitä ei filmillä tule kokeiltua lainkaan. Photoshopin automaatti on käsittämättömän hyvä automaatiksi. Ei tarvi käsin sotkea enää näitäkään jos ei halua.

Videokuvaus on kyllä ns. sikakätsä juttu, kävin Mikaelin ja Mummin kanssa tivolissa, siellä oli yllättävän hauska ottaa pieni pätkä videota karuselliajelusta, ja sitten muutama valokuva, ilman sen ihmeellisempiä laukkuakrobatia- tai valikkorynnistys-näytöksiä. Senkun vaan painaa punaisesta REC-nappulan näköisestä napista ja kas, video tallentuu. Kai sillekin jotain järjellistä käyttöä olisi.

Tämä on ISO800, mustavalkoisenakin piti testiprintti tehdä. Hieno se on.

Tarkennuskin tuntuu toimivan ihan riittävän nopeasti, nopsiinkin tilanteisiin pääsee käsiksi ihan kivasti. Selvästikin kyllä esimerkiksi tuo D200nen on nopeampi, ei sitä käy kiistäminen.

Kokonaisuus siis loistava. Mutta päällimmäinen tunne siltikin on, kuten jo aiemmin sanoin, irrallinen. Jotenkin siihen ei kameraan pääse ikäänkuin käsiksi. Siinä on semmoinen joku verho, tai joku miehen ja kuvan välissä ihan erilailla kuin joillain muilla laitteilla. 

Johtuuko se sitten nappuloiden määrästä? Pakostikin vertaan kameroita noihin Leica M6siin ja Nikon FM2siin ja Olympus OMmiin, ja totta, vähemmän niissä on nipukoita. Mutta digikamerassa on järjellisen toiminnan takaamiseksi oltavakin enemmän niitä. Kuitenkin sitten siinä tilanteessa, kun on se luovajuova silmien edessä, se flow sielussa, niin silloin se on kuitenkin aina vain harhautusta, kuvan koot ja herkkyydet ja sun muut, mitä ei ole pakko käyttää, mutta tuntuu hullulta olla käyttämättä niitä. 

Miksi tätä on sitten verrattava noihin manuaalijärkkäreihin? Koska tämä tulisi korvaamaan ne. Niihin samoihin tiloihin ja tilanteisiin kuvaukseen tämä tulisi. Ei työn tekemiseen varsinaisesti, niihin hommiin on nuo deekolmoset ja kakssataset ja zoomit ja salamat.

Harvinaisia ja harvinaisen ihania Selvaag-tyylisiä taloja. Tahtoo tuohon nurkkakämppään asumaan. 

Siihen seinän viereen tuoli ja pöytä ja calvados-lasi pöydälle ja kirja käteen. Oi ja joi.

Nämä kaksi kuvaa on Leican viimeisimmästä rullasta. Näyttääkö ne nettikoossa erilaiselta? No ei. Onko ne edes parempia kuvia? No ei kai. Mutta se fiilis kun ne on kuvannut. Kyllä se on sekin melko oleellinen osa kuvausharrastusta. Ei sitä voi jättää huomiotta. 

Sitäpaitsi ihan oikeasti tässäkin oli niin hämärää että olisikohan jäänyt tarkentelematta GF1sellä? Ektar 100sta kamerassa, aukko 2 ja suljinaika 1/4 tai 1/2 sekuntia. On se hieno peli tuo Leica.

Kysymykseen siitä että onko kameran pohjimmainen pikkuvika se että se on digi, en osaa vastata. En tosiaankaan.

Siksipä olenkin järjestänyt itselleni tulemaan lainaan Leica M8sin. Ajattelin että jos kamera on tarpeeksi lähellä M6sen fiilistä, mutta on digi ja siltikin tuntuu nihkeältä, niin sitten vika ei ole itse kamerassa, vaan systeemissä, siinä että nämä ei ole filmivehkeitä.

Jännityksellä odottelemme.