Olympus EP-2

Kuva: Olympus

Olympuksen setä kävi eilen. Sillä oli mukana EP-L1 ja EP-2 ja kakkulat ja etsimet. 

EP-L1sestä ei voi sanoa mitään, muovinen rimpula, jostain syystä käyttöliittymäkin oli jätetty kehnommaksi kuin uusissa kompakteissa. Hintansa arvoinen kamera, 599€ tulee meille hyllyyn peruspaketti 14-42 millisellä kakkulalla. En tykännyt.

Mutta tuo EP-2nen sen sijaan. Nythän on se outo tilanne että en ole kunnolla päässyt (ihan pikaista roplausta Berliinissä Mediamarktilla ei lasketa) koskemaankaan m4/3-systeemin kameroita. Olen aina ollut vapaapäivällä kun Olympus tai Panasonic on ollut käymässä liikkeellä. Joten ensi tutustuminen oli herkkä hetki, näitä olen kuitenkin odotellut aika pitkään.

Ensivaikutelma? Parempi kuin oletinkaan. Kamerahan tuntuu ihan OIKEALTA kameralta, tukeva, painavakin. Jämäkät nappulat. Se on viimeinkin kameran värinen, eli musta. Yksi suurimmista turn-offeista EP-1sen kanssa oli nimenomaan tämä väri-asia. Ja se etsin, mutta siitä kohta lisää. 

Käsittämättömästi tässäkin on vielä sitä wanhaa Olympusta sisällä, eli se käyttöliittymä mistä olen aiemminkin itkenyt. Miksei tähän voinut laittaa tuota samaa oikein toimivaa (mutta kamalan rumaa) softaa mitä E-sarjalaisissa järkkäreissä on? Se on kuitenkin oikeasti hyvä se systeemi? Ensimmäinen kamera pitkäänpitkään aikaan missä joutui puolen tunnin käpistelynkin jälkeen vielä eksymään ja miettimään että mitäs nyt. Ja se on kuulkaa aika paljon sanottu se, tässä ammatissa kuitenkin on joutunut altistumaan kaiken merkkisille kameroille.

Tässä muuten paljastuu koko totuus. En ole ehtinyt edes tukkaa leikkaamaan, saati sitten blogia päivittämään, pahoittelen edelleen. Kuva otettu hämärässä sosiaalitilassa, Lightroomissa vaalennettu ihan sikana ja pieni kohinan poisto. Ei se nyt D3selta näytä, mutta väittäisin kuvanlaadun olevan hämärissäkin minulle riittävä.) Vaikka eihän sitä nyt tästä kuvasta näekään kun on niin pieni.

Itse kamerahan on kyllä sitten mitä mainioin. Istuu käteen, vaikka saisi olla vähemmän kiiltävä, nytkin sain jo itseni kiinni itse teossa, pyyhkimästä takapuolen kromiraidasta sormenjälkiä pois. Toki etupaneelille joutuisi aika raskaalla kädellä näyttämään teippiä&tussia, ihmeellinen pakko suunnittelijalla on ollut laittaa tuo raita eteenkin. Miksi? Tämänhän piti olla se "valokuvaajille suunnattu" malli. Ei tähän mitään koristeita olisi tarvittu. 

Kuvan ottaminen oli muuten yksi asia mitä olen miettinyt tämän suhteen, että minkälaisen äänen nämä kapineet pitävät? No nyt tiedän ainakin miltä Olympus kuulostaa, hiljaisempi kuin Leicani, se taitaakin jo riittää. Mukava, pehmeähkö naksaus, sulkimen ääni on aina sulkimen ääni. Ei tule mistään kaiuttimesta, ja tuntuupa se kädessäkin ihan vienoisesti. Näin se kuuluu tehdä, sanon minä. 

Kuvanlaadusta vain sen verran että noin äkkiseltään tosiaan väittäisin sen olevan riittävä. Ei se kunnollista kroppijärkkäriä (Samasta hintaluokasta Nikonin D90 nyt esimerkiksi) tietenkään voita, mutta en ole ihan vakuuttunut että sen tarvitseekaan, tai että sitä kukaan täysjärkinen nyt lähtisi odottamaankaan. Kenno on kuitenkin pienehkö, vaikka kompaktimaailma onkin kaukana takanapäin vielä. 

Tästä riittävyydestä sanottakoon nyt siis niille jotka ei minun päätäni tunne, että minä olen niitä ihmisiä jotka kykenee kuvaamaan D200sella ISO3200-arvoilla ihan surutta, ja tekemään niistä vielä 30x45-kokoisia printtejäkin hyvässä lykyssä. Eli en ole varsinaisesti kohinalle allerginen, varsinkin nyt kun Lightroom osaa siivota automaattisesti kuvista sen minua haittaavan isokokoisen chromakohina-väripallottelun pois. Luminanssikohina on siis ihan tervetullutta meille. Ja suuren osan kuvistanihan kuvaan ISO400-värinegalle joka skannataan Noritsun minilabbiksella pääsääntöisesti. Ne on melko rakeisia jo, vaan hyvät 30x45cm-kuvat niistäkin tulee, on kelvannut muidenkin seinille varsin mainiosti.

Että jos kamera on ISO1000-1250 akselilla selkeästi siistimipi kuin nelisatanen kinonega skannattuna, niin kuvanlaatukeskustelu loppuu minun osaltani siihen. Toki tuo Nikon D3sen jälki hämärissä yllättää aina, ja kyllä, avaahan se ihan uusia maailmoita kuvien ottoon. Mutta se onkin ihan eri asia jo se, ja toisen postauksen aihe.

Takaisin Olympukseen siis. Linssit on nyt vähän osastoa meh, 17mm f:2.8 pannari on oikein kivan kokoinen ja silleen, mutta auttamattoman hidas kuitenkin tämmöiseksi linssiksi. Ja miksi hitossa senkin pitää olla hopean värinen? 

14-42mm zuumi oli aivan kamalan näköinen, vaikka tuntui ihan ookoolta. Käsittämätön rakenne, upotettuna ihan sievän näköinen, mutta mitäpä se auttaa että se siellä laukussa on sievä, tai olkapäällä roikkuessaan kun ei ole kuvauskunnossa. Linssi pitää vapauttaa upotuksestaan, ja sitten se tuleekin todella rumasti kahdessa pykälässä ulos. Ei näin.

Kuva: www.bangkoksite.com

Ei mikään suuri ihme että Olympuksen pressikuva-arkistosta ei löydy ainoatakaan kuvaa missä tuo zuumi ei olisi upotetussa asennossaan. Silleenhän se on melkein linssin näköinen, ihan niinkuin se E-sarjalaisille tehty 14-42mm joka on kittilinssien parhaimmistoa myös optisesti... Ei muuten ihan ensimmäisenä Googlen kuvahaullakaan osunut. Häpeääkö ihmiset tuota linssiään, kun kaikki cameraporn-kuvatkin on ollut pakko ottaa upotettuna?
Tuossa kuvassa näkyy nyt sitten myös se etsin.
Niin. Se etsin. Olympus itsekin tajusi että ei tämmöistä kameraa kukaan VALOKUVAAJA osta (ainakaan moni), ja tyydy kuvaamaan kompaktisti takanäytöltä. Ei se vaan tunnu hyvältä. Joten nyt tuon mukana sitten tulee tuo ulkoinen etsin vakiona.
Ja millainen etsin se onkaan. Kääntyy 90 astetta ylös (muuten kun laittaa kuvasuhteeksi 6:6 (miksei sekin muuten voi olla loogisemmin 1:1?) ja kääntää etsimen niin tuntuu melkein kuin Hasselilla kuvaisi... :D), on skarppiskarppi ja päivittyy nopsaan. Täysin käyttökelpoinen valokuvauskäyttöön, aivan täysin.
Mutta. Puhumattakaan siitä että salamaahan ei samaan aikaan sitten oikein käytellä, niin se tuo koko. Ei voi olla mahdollista etteikö tuota olisi pienemmäksi saanut. Nyt kun tuo on kamerassa kiinni niin kyllä se kuulkaa melkein saman kokoinen on kuin ihan oikea järkkäri, vähän hankalamman muotoinen vaan, ja helpommin rikkimenevän tuntuinen. Mitä tällä nyt sitten oikein enää tekee? En minä ainakaan paljoa.

Aika ristiriitaiset fiilikset siis. Objektiivien ongelmat saa korjattua Panasonicin linsseillä, ja mahdollisesti tulevaisuudessa myös Sigmoilla, mutta tuo etsin on se dealbreaker minulle.
Kai.
Saa nyt nähdä, noita on nyt tilattu hyllyynkin meille, että pääseehän tuota vielä ränkkäämään. Hämmentävästi kuitenkin ei tuolla pannukakulla, vaan molemmat EP-2 ja EP-L1nen tuolla kamaluuksien-huippuzuumilla. No, aina ei voi voittaa.

Todennäköisesti kuitenkin jään odottelemaan vielä tulevia laitoksia, Nikonin ja Canonin vastaukset tähän on katsottava tietenkin vielä, liekö jo Maaliskuun kahdeksantena? Focus-on-Imaging-messut alkaa Englannissa, ja nyt vielä tämä:
http://nikonrumors.com/2010/02/25/countdown-mystery-in-black-and-yellow.aspx

Voi kun joku tekisi tämmöisen sisäisellä etsimellä ja runkovakaajalla. Odotellessa viihdytän itseni etsimällä halpaa käytettyä Leica M8ia. Sekin ajaisi tämän asian enemmän kuin hyvin.

-14:

Tämä ihan oikeasti kuvasi päivää ihan täydellisesti

Kokonainen päivä sohvalla, melkein. Aurinkokin paisteli hetken aikaa, ja paljasti miten likainen ikkuna onkaan.
Ei semmoisesta kuvaa ilkiä laittaa. Mutta pehmeän pakkas-iltapäivän tunnelman ilkiää!

Neulanreikäleipä

Olin tänä aamuna Oikein Reipas Poika. Sain ennen töihin menoa aikaiseksi uuden neulanreikärunkotulpan Leicalleni, puolisentoista kiloa leeipee alulle ja ehdin käydä shoppailemassa Clas Ohlsonillakin. Oi-JOI.

Siinä siis pinholetyömaa, neulanreiän läpi nähtynä tottakai. Tein varuilta viisi reikää, perinteisesti viilipurkin kanteen ja nuppineulalla. Oldskoolia, nössöt ostaa laserporatun reiän eBaysta. Pöydällä näkyvä rulla erkkariteippiä oli siis syy Clas Ohlsonin reissulle, ei vaan löytynyt mistään Holganpaikkausteippiä enää. Vastahan mie sen tässä näin, niin aina.

Tämä on kuvattu reiällä numero Viisi, eli viimeinen osui kohdalleen sitten. Tuntuu olevan aukkokin suunnilleen sama f:150 kuin edellisessä, samoilla ajoilla mentiin kuin aiemminkin. Eli mitataan mittarilla aukon f:8 lukema ja luntataan mittarin taakse teipatusta taulukosta oikea aika hivenen pienemmälle aukolle, tässä tapauksessa siis f:150, ja Fotomik PH-1sen kanssa sitten f:226. On se huikeaa.

Sitten asiaan, eli leipään.

Aloin tuossa viikko sitten testailemaan tätä "no knead"-tyylistä leivän tekoa, eli metodia jossa taikinaa ei vaivata lainkaan. Taika on järkyttävän pitkässä kohotusajassa, jonka aikana leipä (tai siis hiiva ja jauhot tietenkin) loihtivat sitkon jostain kummasta. 

Ei sitä usko, mutta toimii. Tämähän on jo muutaman vuoden vanha trendi, nyt jo kai laskemaan päin. Olin kyllä kuullut aiemmin tästä, mutta enpäs vaan ole saanut kokeiltua. 

Reseptin jaan tässä, tämä on suorilta napattu tuolta Voisilmäpelin puolelta, tack vaan.

3 1/2 dl vettä

3/4 rkl kuivahiivaa (Jos teet tuplataikinan niin tää on melko tasan pussillinen kuivahiivaa sit.)

1 tl sokeria.

42-asteista vettä, siihen liuotat sokerin ja hiivan. Anna olla muutama minuutti, niin että alkaa kuplimaan.

Sitten

6-7 dl jauhoja

3/4 rkl suolaa

Sekoita hiivavesisokeri-nesteeseen jauhot, eli tee taikina. Tulee melko löysä, riittää että sotkee tasaisesti vaan kaikki ainehet. Anna seistä liinalla peitettynä 4-5 tuntia. Poistu vaikka töihin välillä.

Taikinan kohottua yritä muotoilla kaksi leivän oloista kökköä leivinpaperin päälle. Aika paljon saa olla jauhoja käsissä että onnistuu. Ihan sama vaikka tulee rumat, kyllä ne siitä kaunistuu sitten. Jauhota hyvin (ettei tartu liinaan), ja kohota vielä puolisen tuntia tai jotain liinan alla. Viiltele daideellisesti pinta, ja työnnä 225-asteiseen uuniin kunnes kumisee pohjasta ja näyttää kivalta. Ehkä 20 minuuttia. Mie teen niinku Voisilmäpeliläisetkin että kuumennan pellin uunissa lämmityksen ajan ja sitten nykäisen vaan leivinpaperin leipälössyköineen siihen päälle ja uuniin. 

Jos tuohon haluaa sen ihanan rapsakan pinnan niin sitten uuninkestävä astia uunin alatasolle heti alkuun, ja samalla kun laitat leivät uuniin niin viskaat siihen uuniastiaan lasillisen kuumaa vettä, ikään kuin löylyn heitto, ja luukku äkkiä kiinni. Tosin mie en nyt viimeseen kolmeen lastiin ole tätä tehnyt, ei ole syömistä haitannut.

Niinku tolleen. Nyt tuli vähän vähemmän esteettisiä, tein tuplataikinan ja se jäi kyllä aika reilusti löysän puoleiseksi. Tiukemmalla taikinalla saa muotoiltua pallomaisemmat leivät heti alkuunsa, ja päälliviillot pysyy nätimmin kasassa.

Eli koko hommaan menee about 5 minuuttia aamulla ja kaikkinensa 45-60 minuuttia iltasella, josta siinäkin aktiivista tekemistä on se 2 minuuttia.
Lopputulos on jotain huikeaa kyllä, onhan tätä leipää aina tehty, mutta jostain syystä en ole koskaan osunut näin lähelle ns. kaupan leipää, eli se tietty kuohkeuden ja nitkuisuuden yhdistelmä on jäänyt saavuttamatta.

Kannattaa kokeilla, suosittelemme. Tää oli sit kolmas satsi leipää tällä viikolla, eli kaupan kassa ei ole kovin paljoa karttunut kyllä.

Jyväskylä ulkopuolelta

Viimeinen siivu Berliiniä. Latasin kameran Cicrcus Hostellin kattohuoneiston makkarissa vielä ennen lähtöä. Yhtään kuvaa en tullut enää ottaneeksi kuitenkaan. Mutta ihana ylläri oli kuitenkin.

Kävin tuossa viime viikonloppuna lomailemassa Jyväskylässä. Se on aika jännää että kun on reilut kaksi vuotta ollut pois, niin alkaa nähdä vähän uudella silmällä paikkoja. Hetkittäin tuntui melkein kuin olisi ihan jossain oikeasti uudessa paikassa kameran kanssa.

Kuitenkaan sitä ei ihan samalla tavalla vielä näe tuoreemmin, mutta jotain kuitenkin jo tapahtuu. 

Taas oli mukana laukullinen kameroita, tosin oikein maltillisesti, Leica+35mm, Nikoni + 17-55mm ja 105mm ja Ixus. Yhden kävelyn jaksoin kantaa koko roskaa mukana, sitten tapahtui se mitä aina, Leica olalle ja ulos. Mulla ei tule edes otettua kuvia kun on laukku, kameraa ei vaan saa ulos sieltä. Ihme juttu. Leican voi pitää siinä roikkumassa, iltasella tein kuten ulkomaillakin, eli laitan sen takin alle oikealle olkapäälle riippumaan, sieltä se nousee nopsaan silmälle ja laskeutuu takaisin alas piiloon. Niinkuin sitä nyt kukaan yrittäisi viedä. Vaan eihän sitä koskaan tiedä.

Mietiskelin oikein ajatuksen kanssa, että minkälainen Sen Kameran pitäisi olla. Siis jos hyväksytään se että Leica M9siä en todennäköisesti tule omistamaan ikuna. 

Panasonicin GF-1 (eli Kapalta tuttu GirlFriendi) menee tällä hetkellä lähimmäksi, sen 20mm f:1.7-kakkulan kanssa. Ainoa mikä riipii on etsimen puute, mie vaan haluan sen. No onhan se ulkoinen siihen, mutta maksaa turhan paljon. Tosin maksaahan se kamerakin turhan paljon, joten...

Hauskaa että jotain vaan pysyy edelleen, vaikka baari on Poppari, eikä siellä Jazz-musiikkia ole ollut ainakaan vuoteen viikonloppuisin kun olen kaupungissa. Aina jotain 70-luvun rock-coverbändejä.

Siitä poikkeuksellinen reissu oli etten edes päässyt Vakiopaineeseen. 6€ lippuun ei vaan taipunut tällä kertaa. Mutta Perhepuistossa sain käytyä Mikaelin ja Mummon kanssa. 

Urbaania explorointia tuli sitten harrastettua senkin edestä, kävelin molempina päivinä useamman tunnin lenkit keskustassa ja kampuksella ja vähän muuallakin. Mukavaa rauhoittumista, jotenkin pakottoman oloista oli kuvaaminenkin.

Vanhoja paikkoja on taas surukseni hävinnyt, uskalsin vasta nyt käydä katsomassa tämän takana ennen olleita vanhoja taloja, mitälie käsityöläistaloja olivatkaan. Kyltin mukaan ne on johonkin siirretty, minnelie?

Maailman kallein (koti)kirpputori oli. En uskaltanut mennä, vaikka tuttu mies pitääkin. Liekö häätö tullut. Hauskat tukipalkit on kyllä vanhaan radanvarsitaloon keksitty, kiskot kutsuvat, kliketi-klok.

Takapihojahan kuvasin aikoinaan 90-luvun puolella enemmänkin, tosin kesällä. Ei niissä talvella tuntunut mikään oikein sykähdyttävän. Tämä oli tosin hauska, tuttuakin tutumpi talo toisella puolella. Jotain niissä kuitenkin on, unohdetut ja menneisyyteen jääneet. Harvemminhan niitä korjaillaan onneksi.

Ja se pakollinen kuva tottakai, tästäkin on kohta jo herraties kuinka monta vuodenaikaa kuvattu.

En tiedä saako näistä kuvistakaan kukaan irti mitään, mutta minulle nämä on rakkaita. Tuttuja paikkoja, hieman vierain silmin nähtyinä. 

Onko tämä jotain terapiaa nyt? Jaa-a, en tiedä, mutta mukavaa se on.

Nyt voisikin mennä askartelemaan sitä uutta neulanreikärunkotulppaa tuolle Leicalle, tuli eilen postissa Texasista asti tulppa. 3.58€ postikuluineen, käyttämätön tarvike. On se hieno se eBay.

Keittiössä odottaa jo kuivahtaneita tulppaaneita ruukullinen, että pääsee heti taideilemaan.