Kuin nuo kaikki mykät esineet

XXXXXXXVII

XXXXXXXVIII

XXXXXXXIX

XXXXXXXX

XXXXXXXXI

XXXXXXXXII

XXXXXXXXIII

---


Päivät seuraavat toisiaan.
Toiset parempia, toiset huonompia.
Kun keksisi mistä se johtuu.

Tässä julkisessa potemisessa on puolensa. Nyt mietin että niin, tätähän kirjoitetaan omalla nimellä, omalla vastuulla. Ei tämä nyt kai ihan parasta mainosta itselleen ole.

Toisaalta olen saanut Facebookin kautta yhteydenottoja aika monelta tutulta jotka kertovat olleensa samassa pisteessä. Sama tauti. Osa ei ole edes kertonut siitä. Osa oli todella yllättäviä.

Se että joku kertoo minulle eikä kenellekään muulle on jotenkin... pysäyttävää. Voisiko tästä olla jotain hyötyä jollekulle?

Vaikeinta on myöntää

XXXXXXXIV

XXXXXXXV

XXXXXXXVI

----

Joskus se ei olekaan niin selkeää. 

Yritin mennä töihin, neljä tuntia kesti se yritys. Nyt on sitten loman alkuun saakka saikkua ja sitten kesäloma. 

Se tässä on että pitää ensin myöntää itselleen. 

Mä olen ollut se joka jaksaa ja pystyy ja osaa. 

Vaikeinta on myöntää etten ole. 

Vaikeinta on myöntää että on masentunut. 

Pitää nöyrtyä. 

Olla pieni ja haavoittuva. 

Koska nyt on se tilanne että päätä seinään hakkaamalla sen saa vain enemmän rikki. 

Iske vihdoinkin, iske kovemmin

En enää muista

Missä on valokatkaisija

Omassa kodissani

Pysähdyn

Seisahdan

Olen tyhjä

---

Havahdun yöllä

omaan hikeeni.

Sivuvaikutukseen. 

Uni ei tule niinkuin ennen,

ennen kaikkea.

---

Opettelen antamaan 

anteeksi

ja ottamaan. 

Molemmat itselleni. 

---

Vedän pipon syvemmälle päähäni

Nostan takinkauluksen

Ja kameran silmälle

Piilotan itseni.

Paljastan itseni. 

---

Häpeä

Pelko

Itsesyytökset

Väärät ajatukset

Valuvat päältäni

Kuin kliseiden pesuvesi

Jään jäljelle

Puhtaampana

Hyvempänä

Minuna






-----------

Nämä menneet pari viikkoa olen viettänyt sairaslomalla. Diagnoosina F-numeroita liuta, keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. 

Nämä ns. Roomalaiset numeropostit ovat olleet oleellinen osa pääni parantamisen aloittamista. Metodina on ollut vain kuvata, miettimättä ja ajattelematta sen enempää.  Rohkeasti, pelkäämättä. Ilman sitä ajatusta että mitä tästä pidetään tai mitä tämä minusta kertoo. 

Kuvata sitä hetkeä, sitä minkä näkee ja tuntee. Arjen kuvaakin tavallaan. 

Kuvallinen kieli on hailakkaa, vaaleaa, synkähköäkin, kuten on päänkin osalta tilanne. Halusin palata filmiestetiikkaan, johon tämä aika liki meneekin. 

Kertokoon mitä kertoo. Minulle nämä ovat kenties arvokkaimpia kuvia mitä olen koskaan tehnyt. 

Tänne blogiin on laitettu miltei 99% kaikesta kuvatusta, muutamaa umpityhmää ruutua lukuunottamatta. 

Tästä pikkuhiljaa palaillaan arkeen, niin elämän kuin kuvienkin osalta. Osittain ainakin. 

Suunta alas on upea oikotie

XXXXXXV

XXXXXXVI

XXXXXXVII

XXXXXXVIII

XXXXXXIX

XXXXXXX

XXXXXXXI

XXXXXXXII

XXXXXXXIII

Ain't that a shame

XXXXXVIII

XXXXXIX

XXXXXX

XXXXXXI

XXXXXXII

XXXXXXIII

XXXXXXIV

ja tällainen on se maailma johon synnyttiin

XXXXX

XXXXXI

XXXXXII

XXXXXIII

XXXXXIV

XXXXXV

XXXXXVI

XXXXXVII

Pienet asiat

XXXXIII

XXXXIV

XXXXV

XXXXVI

XXXXVII

XXXXVIII

XXXXIX

Katse kääntyy sisäänpäin

XXXV

XXXVI

XXXVII

XXXVIII

XXXIX

XXXX

XXXXI

XXXXII