Valokuvissa on se jännä että niissä laittaa ittensä aina linjalle kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa kun ne laittaa esille johonkin tietysti, mutta jo kuvatessa. Ja käsitellessä.
Ihmistä jos kuvaa niin parhaimmillaan siinä on itse samassa herkässä kohdassa. Rikki menemisen vaara on olemassa.
Sinne sisälle näkee kuvattavasta kun kaikki menee kohdilleen, ja samalla kuvattava näkee suhun sisälle.
Se on ihan helvetin pelottavaa.
Sitten jos kuvaa jotain muuta, niinkuin minä yleensä, niin sitä vaan on itse auki. Antaa itsensä alttiiksi osumille.
Joskus se osuu kohdilleen, päähän tai sydämeen tai jonnekin.
Ei aina, ei joka kerran. Mutta silloin kun se kuvaaminen tuntuu hyvältä, ja pahalta.
Kun se tuntuu joltain. Silloin sitä on. Paikalla. Hetkessä. Itsessään.
Paljastanko minä kuvillani jotain itsestäni?
Kuvaanko minä itseäni? Alitajuisesti?
Ehdottomasti.
Tajuatteko te siitä mitään? Sitä minä toivon.
Ja pelkään.
---
Ampuessa parhaimmillaan osuu itseään sieluun kanssa. No oli ontuva aasinsilta joo, mutta koska tää blogi ei ole pelkkää metafyysistä höperehtimistä niin laitellaan oikeetakin maailmaa välillä.
Se jousiammunta. Niin. Melkein viiden vuoden tauon jälkeen pääsin taas, ja tällä kertaa aika paljon yksinkertaisemmilla välineillä kuin ennen.
Poissa ovat tähtäimet ja klikkerit ja vakaajat ja kaikki. Nyt on vain jousi ja jänne ja nuoli ja mies.
Ihan hiton hieno fiilis. Ostopäätös muodostui aika pian... :D
Jännä miten sitä muisti edelleen. Muutama sarja vanhalla jousella ja nippu alkoi taas muodostumaan. Meni jännekkin ekalla kertaa oikein päin kun kasasi jousen.
Kaya Windfighter on muuten sitten tuo uusi jos joku semmosista asioista on kiinnostunu. Jahka saan vielä käsiini tuon niin pitää varmaan ihan kuvien kanssa lähestyä asiaa.
No comments:
Post a Comment