Mielenkulkua ja fetissejä.

Lueskelin tuossa päivänä eräänä nettiä taas. Mike Johnstonin The Online Photographeria ja grEGORy Simpsonin f/egoria jos tarkkoja halutaan olla. Kummallakin on aina paljon asiaa, ja se on miltei poikkeuksetta painavaa asiaa. Jos noita kahta ei arkipäivän seurannassa teillä ole, menetätte jonkun verran. Itseasiassa ihan hiton paljon.

TOP nosti esiin "uuden" termin, mindflown. No eihän se mikään uusi termi ollutkaan, tarkoittaa oikeasti jotain ihan muuta. Mutta ei nimi termiä pahenna, ajatus kun on kuitenkin vallan kohdillaan. Jotta päästäisiin vääristä konnotaatioista eroon, suomennellaan se nyt tässä mielenkuluksi. Mielenkulku on siksi tähän parempi kuin itsestäänselvä mielenvirta, että se rinnastetaan toiseen, tuttuun termiin: workflow. Ja se ei työnvirraksi käänny sitten millään enää.

Tietysti mielenvirta kuvaa sanana paremmin mielenliikkeitä, mutta minkäs teet, minä olen symmetrian ja suorien viivojen miehiä näissä valokuva-asioissa. 

Alkuperäisessä postauksessaan Johnston ilmeisesti esittää että mielenkululla tarkoitettaisiin valokuvauksen(kin) aktin aikana tapahtuvaa ajatusten kulkua, tai prosessia ylipäätään - samalla tavalla kuin kuvan oton jälkeen tapahtuvaa prosessia kuvataan sanalla työnkulku. 

Johnstonin mukaan käsitteeseen pitäisi sitoa työkalut ja ajatukset. En ole tästä ihan varma, mielestäni kalusto-puoli menisi enemmänkin sinne työnkulun puolelle. Sen sijaan ajatukset ja ideat siitä mitä kuvaat tai miksi kuvaat sitä, ovat mielenkulkua parhaimmillaan. 

Toisaalta tekniikka ja kalusto kuuluvat valokuvauksessa pakollakin yhteen, ja ilmaisu ja sisältö taas nojaavat siihen tekniikkaan kovin pitkälti, eräillä jopa suurimmilta osiltaan.

(Onko muuten valokuvauksen "ylin taso" se että pääsee eroon laitteista ja tekniikasta, kuvaa siis puhtaasti sisällöllisiä kuvia? 

Ja kutsuttaisiinko sitä enää valokuvaksi?)

Omaan mielenkulkuuni kytkeytyvät nykyään aika pitkälti mustavalkoisena kuvaaminen (siitä lisää myöhemmin), ja tuo yhden ja saman linssin kanssa tempoilu. Yhden kakkulan käyttäminen kyllä tekee sen että siihen tottuu, ja tietää jo ennen kameran silmälle nostamista miten kuva tulee rajautumaan. 

Taannoisella Vienan reissullahan minulla oli lainassa se pikkuzoomi tuohon kameraan, ja herttinen sentään minkälaiseksi sekoiluksi se eka aamupäivä oikein oli mennä. Otin lasin pois kameran nokalta ja olo parani heti. Väitän että niillä votkilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. (Puhumattakaan siitä miten kolmantena päivänä akku loppui, eikä voinut kuvata ollenkaan. Se se vasta hienolta tuntuikin.)

"Mitä kuvaan ja miksi" on tietysti niitä peruskysymyksiä, joita jokainen miettii aina tai joskus ainakin.  Olikohan lie Garry Winogrand vai Edward Weston vai joku muu joka aikoinaan sanoi ottavansa kuvia koska haluaa tietää miltä ne (asiat/esineet/paikat/ihmiset) näyttävät valokuvattuina. Valistuneemmat voivat kommentoida kuka oli kyseessä. Sehän on ihan loistava vastaus tähän kysymykseen, harmi ettei ainakaan omalla kohdallani pidä paikkaansa. 

Huomaan ottavani kuvia asioista koska haluan niiden näyttävän joltain tietyltä ihanteelta, joka on päässäni. En pidä pakoperspektiivistä. Pidän symmetriasta, suorista kulmista ja selkeydestä. Kuvissa ei saa olla liikaa asioita. Pidän myös terävyydestä, silloin kun sitä tarvitaan. Usein sitä ei tarvita. Periaatteessa pidän ultralyhyestä syväterävyysalueesta, mutta sillä pilaa niin helposti kuvansa. Netti on pullollaan niitä "Hei kattokaa ostin 50mm 1.4sen ja nyt otan kuvia aidanseipäistä kun voin." Been there, done that. Sitäpaitsi m43silla ei tuolla saralla juhlita. Joten...

Tämä johtaa ihan suoraan siihen että minua ei todellakaan hirvitä rajata kuvaa reippastikin, oikoa niitä, suoristaa, poistaa tai lisäillä niihin jotain. Tässä blogissa esiintyvät kuvat saattavat siis olla suht. kaukana mistään "photographie véridiquesta", tai mitä ikinä se ranskaksi olisikaan sitten.

Lisää pohdintaa vaatinee keksiä miten mielenkulkua saisi parannettua, tai muutettua. Vielä enemmän joutuu pohtimaan varmasti sitä, onko sen muuttaminen tarpeellista. 

Johnstonin blogauksessa samalla kastetaan varpaat myös Väri vs. MV -keskustelun likaiseen kylpyveteen. Lähinnä siinä mielessä että pidempään mustavalkoista kuvanneet ihmiset näkevät maailman mustavalkoisena. Mikä puolustaa kameraa jolla voi ottaa VAIN mustavalkoisia kuvia. 

Ja se vie meidät suoraan tuohon toiseen postaukseen, eli f/egorin kolmiosaisen Leica Monochromin arvostelun ekaan osaan, joka luonnollisesti on aika pitkälti sitä ihtiään, eli "onko mustavalkoinen enemmän kuin ei ole."

Simpson taas tuo pöydälle ajatuksen siitä miten terävyys ja sävykkys, kohina ja kontrasti sekä monet muut ovat pelkästään valokuvaajien fetissejä. Epäselväksi jää kumpaa egor tarkoittaa, seksuaalista fetisismiä, vai sitä uskonnollisempaa määritelmää. Molemmat sopivat yhtä hyvin ja huonosti. Ehkä pidämme pilkkeen silmäkulmassa ja jätämme päätelmän jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Jos sitä edes tarvitsee ratkoa, eihän se tuo mielenkulkukaan ole mikään selkeä sana. 

Kuitenkin, itsehän olen huomannut kuvanneeni muutamaa lapsikuvaa lukuunottamatta kamera mustavalko-asennossa jo pitkän aikaa. Näissä EVF-vehkeissähän on se hieno puoli että etsin näyttää kuvan mustavalkoisena silloin. Kameran olen laittanut tallentamaan sekä mustavalkoisen, jyrkän JPGin että normaalin RAW-kuvan. Aika moni näistä blogiinkin asti päätyneistä kuvista on suoraan kameran tekemiä JPGgejä sitten kuitenkin. Ei kaikki, ei edes puolet, mutta aika moni.

Ja sehän onkin jo sitten sitä fetissi-osastoa. Samoin se suorakulmaisuus, ja ihmisettömyys, ja rumuus. Symmetria-asymmetria -pari on läsnä voimakkaasti. Fetissejäni. 

Joku tuossa hiljattain kommentoi kuviani rumiksi. Silleen kauniin rumiksi. Ensireaktio oli negatiivinen, vihainenkin hetken. Mutta niinhän se on. En minä kauneutta kovin usein kuvaa, en tiedä näenkökään. Kauniin rumaa. Likaisia lattioita, sotkuisia maamerkkejä. Puolikkaita puita. Mitä niitä nyt on kuvattu.  

Tästä voisi hypätä aiheeseen "wabi-sabi", tosin sitä on jo hieman tässä blogissa aikoinaan mietittykin. Alkaa mennä jo estetiikan puolelle tämä asia. Eipäs hypitä sen aidan yli, ainakaan vielä. 

Mutta siinä sitä ajatuksen aihetta kaikille valokuvaaville. Tämän parin viikon aikana mitä tämäkin päässäni on pyörinyt, on joitakin asioita selkeytynyt entisestään, joitakin muuttunut ihan muuksi, ja osaksi ihan uusiakin asioita juolahtanut mieleen. Hedelmällinen jakso, tosin ei kuvallisesti.

Kyseenalaistaminen taitaa toimia myös valokuvien kanssa, ihan niinkuin muuallakin. 

Tämä postauksen kirjoittaminen tosiaan alkoi varsinaisesti jo yli kaksi viikkoa sitten. Törmäsin outoon ongelmaan: sanoja on paljon, kuvia ei yhtään. Puolipakolla sitten tekemään. Eihän siitä tullut mitään. Muutaman aamun kuitenkin kävelin kamera kädessä töihin ja saatoin Mikaelin kouluun, ja sieltähän niitä pikkuhiljaa alkoi tulla, kuvanpuolikkaita. Sitä odottaa liikaa aina itseltään. Kun lopettaa olettamisen ja odottamisen, homma helpottuu huomattavasti. 

Pakottomuus on siis olennainen osa mielenkulkuani. Hirvittävän tärkeää on ollut hyväksyä se että kuvia ei ole pakko ottaa. Ei ole maailman loppu tulla kotiin ilman yhtään kuvaa, tai edes ilman hyviä kuvia. 

Kameralaukku vastustaa mielenkulkua, kuvat tulevat silloin kun kamera roikkuu on kädessä, tai enintään roikkuu olalla. Talven tullen jälleen huomaan haaveilevani säänkestävästä kamerasta. Vaan eihän se tuokaan kahdessa talvessa ole rikki mennyt, GF1nen. 

Enemmän sitä on kai itse rikkoutunut noiden pimeiden kanssa. 

Mutta ehkä nyt on jo aika laittaa tämä ihmisten ilmoille. Palataan asialle uudelleen varmaankin, mutta nyt riittää. Kommentteja odotellessa, jospas vaikka joku muukin kuin Jaska innostuisi tällä kertaa.