Miksi kuvaan.

Miksi kuvaan? Minulta ihan oikeasti kysyttiin tätä. En osannut vastata, kun oli kielletty vastaus "Koska mä vaan haluun".

No tästä aiheestahan ON kirjoitettu kirjojakin vaikka kuinka monta, eikä minulla todellakaan ole tarkoitus lähteä pohtimaan tätä mitenkään yleisemmin. Vaan menen tähän omakohtaisesti, niinkuin tapana on.

Onhan nämä blogissakin esillä olevat kuvat minun ottamiani kuvia, ja nimenomaan minulle otettuja pääasiassa. 

Valokuvaaminen on minulle jonkinlainen päänjärjestely.

Puu ja varjo ei tajua olevansa kauniita. Moni asia ei edes ole kaunis. 

MUTTA niissä on sillä hetkellä kun haluan tai päätän ottaa niistä kuvan, jotain mikä loksahtaa mun päässä kohdalleen. 

Joku mikä vaatii tulla pysäytetyksi. Muutetuksi. Pelkistetyksi reunojen sisään. 

Irrotetuksi kontekstistaan usein. Mä nostan asioita irti. Autan niitä olemaan oma juttunsa. Erillään siitä missä ne saattaa olla oikeasti. 

Ei sillä ole väliä mitä kuvaan. Toki painotun aika usein samoille aiheille, se tulee yleensä rajallisista ajoista ja paikoistakin tietysti.

Sen tuntee joskus miten homma vaan toimii. Kun tajuaa siinä samalla että "Hemmetti nyt!" Ja tietää että on kohdillaan jo ennenkuin katsookaan kuvaa. 

Se on tunne jolle voisin elää.

Mulla lukee blogin otsikossa että "Huomaamatta nähtyjä asioita". 

En muista koska olen sen siihen älynnyt, tai että olinko ajatellut juuri tätä, mutta siitä(kin) nimenomaan on kyse. Ne kuvat tulee. Ei aina huomaa. Joskus ne näkee vasta myöhemmin.

Ja kyllä, saan mielihyvää kuvasta. Joskus se onnistuu muidenkin kuvia katsomalla, mutta aika harvoin kuitenkin. Koska valokuvaus on minulle kovin omakohtainen kokemus. 

Toki terapoinkin itseäni varmaan useammin kuin ymmärränkään.

Useinhan nää kuvat on symmetrisiä tai ainakin kaksiulotteisia tai "suoria". Tän kanssa on tekemistä mun pään kummallisuuksilla tottakai (kai tästä on jo puhuttu joskus?), mutta musta tuntuu että osittain tykkään tehdä kuvia joissa asiat on "jöössä", koska elämää ei saa jööhön. 

Mutta kuvat saa useimmiten.

Ja siinä vaiheessa siitä tulee mulle kaunista. Kun se on selkeää.

Haluanko mä hallita näkemääni sitten sillä miten kuvaan? Voi olla. Onko mulla tarve muokata ympäröivästä maailmasta selkeämpi ja yksinkertaisempi? Enpä ihmettelisi.

Koska minulle maailma ehkä on liian sotkuinen. Kaoottinen. Hälisevä. Sekava. Mun päässä elää kaipuu yksinkertaisuuteen. Suoruuteen. 

Ihmisiä kuvatessa tämä ei kyllä onnistu. Mä en oikein näe ihmisiä tässä mielessä. Siksi niistä ei kuvia olekaan. Tai näen, mutta se tekeminen on niin hankalaa. Eikä ihmistä oikein voi omaan muottiinsa puristaa. Pitäisi osata tuoda se ihminen esille, eikä omaa itseänsä. No okei joskus se onnistuu, mutta se vaatii minulta(kin) aika paljon, että uskaltaa mennä sinne toisen luo ja sisään ja antaa samalla itsestäänkin. On helpompi mennä sen puun ja varjon luo ja ottaa siltä. Se kauneus. 

Ilman muuta on hienoa tosin saada ihmisestäkin se kaunis hetki ulos. 

Vastauksen voisi tiivistääkin. Minä kuvaan koska se on minulle hyväksi. Käsittelen kuvillani tunteitani ja ympäristöäni. Muokkaan niistä omaan pääni sopivampia. 

Säästän hetkiä ja aikoja ja tunteita kuviin. 

Parhaita on pienet kuvat. Yksityiskohdat. Tunnelmat.