Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Että voiko sitä laittaa 54 kuvaa yhteen postaukseen.
Totta hitossa voin.
Homman aihe on siis männäviikonlopun matka Venäjälle, Petroskoin kuvankauniiseen kaupunkiin, kuuluisien Äänisen Aaltojen liplatuksen äärelle. Tai näin turistiesite ainakin asian esitti.
Automatkailu, paras matkailu, näinhän se menee. Paitsi Venäjällä, jos tiet on jos sattuu olemaan. Petroskoihin tosin oli varsin asialliset tiet, suomalaisella mittakaavalla tosin ihan käsittämättömän huonokuntoiset. Kesäiseen Kostamuksen-Jyskyjärven reissuun verrattuna tiet oli kuin silkkiä vain kuitenkin.
Laatokka oli sen verran lämmin vielä että kumpaankin suuntaan oli hienot sumut. Harmi etten tullut ottaneeksi kuvaa niistä.
Ruskealasta saisi Nevskojet, jos olisi semmoiseen taipuvainen.
Ruskealassa siis on kauppa. Mukava pikkukauppa jota pitää kaksi vanhaa tätiä. Puhuvat auttavaa suomea ja esittelevät tuotteita perin viehättäväksi. Olivat hivenen hämmentyneitä kun tätä turistisakkia ei kiinnostanut olut- ja tupakkalavat lainkaan. No ei kai menomatkalla kiinnostanutkaan. Paluumatkalla korjasimme mielikuvan takaisin kohdilleen sitten tietenkin.
Ensimmäinen risteys, on oikein länsimaisilla kirjaimilla kyltit. Luksusta. Ja bussi on ihan ehta.
Kas. Laatokka. On se, lahden pohja tosin, mutta kuitenkin.
Laatokan rannoilla pidimme kahvitauon. Vaimon kädessä oleva kapitalismin mainoskoneiston sponsoroima kahvimuki on valokuvaajan Berliinin Hackesche Marktin Starbucksista kantama, armahdetaan sen verran.
Kauppa on kutsuva. Okei, tuossa oikealla oli seinän kokoinen, värikäs "Tervetuloa ruoka-ostoksille"-lakana. Mutta mitä hauskaa sen näyttämisessä olisi?
Saavuttuamme oli jo pimiä, ja pikaisen ruokailun jälkeen, La Parisienne-ketjuravintolan voileivät ja Beaujolais Nouveaut mahassa loiskuen Rouvat lähtivät shoppailemaan. Ja sehän kelpasi meille, suorimme Appiukon kanssa suoraan Onegan rannalle. Siinä ne on, Äänisen aallot. Ylläoleva kuva on yksi hienoimmista ikinä ottamistani. Oikeasti.
Petter ottaa samaa kuvaa. Ei tullut yhtä hieno, liian hyvä kamera oli.
Venäjällä se on tuo loisteputken vihreäkin vihreämpi. Ja ankeampi.
Kaupungilla harhailun päätteeksi, ja ennen varsinaista syöpöttelyä oli saatava olutta. Ja toki kun Venäjällä ollaan, olihan se päästävä saksalaiseen oluttupaan.
Hieno esimerkki palvelukulttuurista saatiin kyllä kun yritimme päästä sisään, saksalaiseen perinneasuun pukeutunut tarjoilija viittilöi meille että "njetnjet, täyttä on, menkää pois." Ja selän takana ammotti tyhjyyttään pöytä. "Entä tuo, sehän on vapaa?"-kysymys sai vastauksekseen molempien olkien kohautuksen ja happamalla ilmeellä heilautetun käden. Davaidavai.
Olut oli hyvää, ja vaikka se varmaan oli kallistakin niin ei se siltikään kallista kyllä ollut.
Muissa pöydissä syötiin ihanan näköisiä, paahdettuja ruisleivän palasia joille oli sipaistu voita ja ripoteltu juustoraastetta päälle. Pyydettyämme samanlaiset toisten oluiden kaveriksi, saimme... noh, niin, "Leipää"hän sitä pyydettiin. Vaan maistui sekin.
Olisipa hauska tietää mitä McDonaldsin lakimiehet on tästä mieltä. Vasemman yläkulman logo on jokseenkin tutun näköinen. Mäkin Golden Archesit ja Aku Ankan nokka. Hauskana yksityiskohtana logossa on nimi "Mc Duck", joka toki jollain translitteroinnin ihmeenä voi "Mak Dak"iksi vääntyäkin. In Russia, everything is not impossible. Probable even.
Oudon ukrainalaisen, enemmän kuin hieman Flintstones-henkisen ravintolan jälkeen turpani oli jo sen verran täynnä etten tajunnut vaatia kioskilta sitä sipsiäjakokista-komboa minkä takia sain jengin pysähtymään siihen.
Hotelli Severnaja ("Pohjola") ansaitsisi ihan oman postauksensa, vaan en saanut edes ulkopuolelta otettua kunnollista kuvaa. Kyseessä on vanha ja paikkaansa nähden ihan silmittömän suuri hotelli, joka on pistämättömän paikallisella pieteetillä sisustettu. En tiedä on aulan portaikon aistikkaat valokoristelut Venäjälläkin kai päälle puskevan jouluvillityksen aikaansaannoksia, vai onko ne ympärivuotista vakiotavaraa. Enkä kyllä haluakaan tietää, on hauskempi ajatella että nuo on aina tuossa.
Tunkkaisen yön jälkeen oli vuorossa aina yhtä odotettu hotelliaamiainen. Ensimmäinen Venäläinen aamiainen. Teetä ja kaurapuuroa ja lihalientä odotin. Vaan mitä sain? Perinteisen kontinentaalin, kehnolla pussiteellä ja pahalla kahvilla.
Puitteet oli sentään tavanomaisen hienot, erityisen suurta kiitosta matkan naisraadilta saivat tyylikkäät pöytäliinat. Toki sisutustakin ihailtiin, aamiainen oli hotellin ravintola/tanssisalissa, joka oli "karjalaisittain" sisutettu. Ja ilmapalloissa ei oltu säästelty, voin kertoa. Salin toisen kerroksen(!) parvea reunustivat puolihirsipaneelit, ja tasaisin väliajoin roikkuin puisia kasvokuvia. Alakerran seinien sininen kimallemaali toi kivaa kontrastia lenkkimakkaran sävyisen porraskuvion kanssa. Mistähän Suomessa voisi ostaa maalia jonka kohdalla sävykartassa lukee "HK Sininen", kysyn vaan? Sopis meidän tulevaan makkariin hienosti.
Aamiainen. Mikäpäs olisikaan parempi lääke krapulaan kuin perinteinen hotelliaamupala? Ei juuri mikään, sääli vaan että tähän kankkusaamuun sattui kohdalle jopa Venäläisen mittapuun mukaan ankea mannermaa. Takana näkyvä puolukkakompotti - siis mehu - oli lämpimämpää kuin etualalla nököttävät nakit.
Etukäteen olimme sopineet että pysytään erossa niistä kananmunista (kun sitä salmonella on aikalailla Karjalassa), joten jätin munakkaan väliin. Armas Anoppini tosin mutusti lautasellisen jokseenkin
erikoisen näköistä omelettia. Viimeisein haarukallisen kohdalla havahduin horkastani sen verran että tiedustelin jotta mitähän sille munasopimukselle kuuluu, Vaimoni Äiti katsahti minuun kysyvästi ja totesi "Mutta näähän on kypsiä?". Mitäpä siihen enää sitten enää lisäämään.
Aulasta tuli näemmä otettua toinenkin ruutu, nuo palmut oli viehättävät kanssa.
Ääninen oli aamun valjettua aika paljon suuremman näköinen kuin pimeällä. Ja siinä oli hiekkarantakin!
No onko nyt jo selvää että missä ollaan? Vieläkö alleviivaavamman kuvan keksis jostain?
Venäläiset tykkää patsaistaan siinä missä muutkin. Hassun aikaeron johdosta aurinko nousi joskus yhdentoista jälkeen.
Sain viimeinkin kokikseni, kahvilassa. Ikkunasta oli hauska ottaa kuvia, ja siksi piinaankin teitäkin niillä useamman kuvan voimin.
Kahvilan tarjoilijatyttö oli ilmiselvästi ballerina. Lattiaan asti ulottuva esiliina ja linttaan astutut työkengätkään eivät onnistuneet kätkemään liikkeitä. Hauskasti kävelyn yhteydessä tapahtuva pienenpieni päkiälle nousu ja hämmentävä ryhti kertoivat korutonta kieltään lapsesta asti jatkuneesta harrastuksesta. Vaan harrastelija oli kyseessä, sen verran
yläpainoinen oli neito, että varsinaista uraa tuskin luvassa.
Suomalaisen Teatterin kulmilla oli mummo joka syötti puluja. Oikeasti. Vastavalo, venäläinen mummo, puluja, pullanmuruja sateisen kostea maa, ja
tämä on mihin pystyin? Myydään yksi kamera, halvalla lähtee, tarpeettomana taidon puutteesta johtuen.
Joukkoliikenne on aina mielenkiintoista, tällä kertaa se hoidettiin Riikasta (Ja Helsingistäkin) tutuilla johdinautoilla. Sekä tavallista kalustoa liikenteessä, paitsi että ne oli kaikki puolikkaita. Siihen nähden miten täyteen nuo aina oli ahdettu, luulisi että esim. Suomesta löytyisi vielä ajokelpoista, täysimittaista kalustoa.
Petroskoin uusin ja hienoin ostoskeskus on TETRIS, jonne päästimme naiset pariksi tunniksi. Tunnollisesti kiersimme koko keskuksen, ja pikimiten pakenimme ulkosalle kameroiden kanssa. Arvaatteko muuten mitä tuon yllänäkyvän aidan takana oli? Aika vahva muuri oli, ja piikkilangat ja kaikki.
Sen verran piti olla utelias että tiirasin yhdestä betonielementin välistä. Siellä ei ollut mitään. Tyhjä, villiintyneenä koiranputkea rehottava tontti.
Who am I to judge, niinkuin Madventuresissa aikoinaan tavattiin sanoa.
Isosta ja kiiltävästä kauppakeskuksta kun kääntyy kulman taakse, alkaa maisema jo näyttämään tutummalta.
Kinoteatteri SAMPO on joskus ollut epäilemättä käsittämättömän hieno. Nyt se on vähän päässyt olemaan, itsekseen. Se puretaan, ja tilalle rakennetaan muutama 5-12 kerroksinen kerrostalo. Kiinteistö myytiin viime vuonna 22.5 miljoonalla ruplalla (reilu puoli miljoonaa euroa?) tuntemattomalle yksityishenkilölle. Raha puhuu, sehän on selvää.
Kontrasti TETRIKSEN ja kulman takana olevan basaarin välillä on huikea. Kaikki kivasti sekaisin, lihat ja kalat ja matot ja hatut. Joka kojulla omansa toki, ja sokkeloinen on kuin mikä. Bonus ei taida kyllä kertyä, vaikka myynnissä olevat kassit niin lupaavatkin.
Aiemmin autolla ohi ajaessa paikalla oli vielä
maitosäiliöauto, joka on S-ryhmän ruokakauppoihin tottuneesta perspektiivistä katsoen täysin käsittämätön ajatus. Tai no, tankkiautoillahan se maito meijerille menee, miksei sieltä sitten samalla autolla vähittäismyyntiinkin.
MOLOKO luki kyljessä, ja letkulla tonkkiin vain. Jono oli oikein.
Ihan kaikki kojut ei torilaisillekaan kelpaa, vaikka luulisi toisin kun katseli ympärilleen.Todisteena tämä basaarin takaa löytynyt kojujen hautasmaa.
No näitä romanttisia kerrostaloja ei vaan jaksanut kuvata kovin montaa. Parvekelasien määritelmähän on ainakin Kostamuksessa ja Petroskoissa sama, mutta hieman eri kuin meillä kotosuomessa.
Torin laitaa reunustaa pitkä rivi näitä hienompia kauppakojuja. Melko täyteen ahdettuja ovat. Kaikkea saa, ketsuppipusseista (näistä lisää myöhemmin) pikakahviin, makarooneihin ja kekseihin. Keksikaupat on erikseen tietenkin.
Parkkipaikalla ja kadunlaidalla oli jostain lähistöltä tulleita ihmisiä myymässä omia juttujaan. Sienet, hunaja ja kasvikset nähtävästi suosituinta myytävää. Tosin tällä mummolla oli omia suolakurkkuja, maitohappokäytettyjä tottahantoki.
Vaan puut on yhtä kauniita niin Petroskoissa kuin Berliinissäkin.
Lähdimme kotimatkalle Sigma-hypermarketin (hjyypermarket!) kautta. Entinen tehdashalli oli laitettu tuommoiseksi keskivertoPrisman kokoiseksi kaupaksi, jossa myytin about kaikkea. Ylläolevassa kuvassa esimerkiksi kunniotusta herättävän kokoinen VIIDEN (5!) litran kaljapullo.
"Kulta, shiish mähän join vain YHDEN kaljan", am I right? Kyllä, tämä on juuri sinulle tarkoitettu. Niin, sinulle. You know who you are.
Pitkät on välimatkat ihmisen ajella, Pietari-Murmansk-valtatietä pitkin ajetaan parisenkymmentä kilometriä. Onneksi vain niin vähän, liikenne on ohituksineen sen laatuista että koko matka aiheuttaisi ainakin allekirjoittaneessa vähintään harmaita hiuksia (kyllä, ne kasvaisi ja muutuisi harmaiksi) tai vatsahaavan.
Ai tuliaisia? No mä sain itelleni pikakahvia (joka jostain syystä on about puolet halvempaa kuin täällä, tavallinen kahvi sen sijaan on kalliimpaa) ja uuden kahvikupin, (jonka sisäpuolella muuten on venäjänkielistä kirjoitusta, pitääkin käännättää se jollain), sekä pussillisen ketsuppia.
Oikeasti, ketsuppipussi! Onko enää fiksumpaa tapaa myydä ketsuppia? Ihan loistava, saa paremmin tyhjäksi kuin pullon. Miksei meillä? Venäjällä tosin myydään samanmallisissa pusseissa vähän kaikkea muutakin, smetanat, majoneesit ja muut kastikkeet on kaikki saatavilla noissa.
Venäläinen ruokakauppa otetaan myöhemmin uuteen käsittelyyn, vetäistään päiväseltään Sortavalaan kylmälaukkujen kanssa ruokareissu, siitä siis enemmän sitten.
No okei, ostettiin oluet. Ja votkat. Ja pelottavat venäläiset karkit. Että on ne perinteisetkin ostokset tehty.
Päällimäisin fiilis matkasta on ristiriitainen. Venäjä on varmaan aina samalla hauskalla tavallaan yhtä hauska, muttamutta. Petroskoista jäi vain fiilis että kukaan ei viitsi yrittää. Eväät on vaikka mihin, ruoka-aineita on saatavilla jos jonkinlaista, ihmisiä on joka lähtöön, siltikään kukaan ei viitsi yrittää. Ruoka on kehnoa, palvelu on mitään sanomatonta. Olisi edes ollut oikein raivokkaan vihamielistä tai välinpitämätöntä, mutta ei. Laimeita hymyjä, väkinäistä työn tekemistä.
Luulen että Petroskoihin ei minun tieni enää johda varmaankaan, kyllä tää on nähty. Vielä Pietari, Sortavala, ehkä Jyskyjärvi toisen kerran. Moskova on liian kaukana, sillä vaivalla mikä sinne asti menemisessä on, ei kannata lähteäkään. Viipurinkin joku mainitsi, saas nähdä.
Vaan niin se tämäkin tuli loppuunsa. Ja hyvä niin, nimittäin huomenna starttaa tämän joulun Berliinin ekskursio, tällä kertaa Äidin kanssa. Onhan se jo aikakin saada se ihminen Kunnolliselle Joulutorille.
Eli kameran akku laturiin, ja laukkua pakkaamaan.
Ai juu, nämä kuvat on kuitenkin ihan puhtaalla vuosiprojektikameralla kuvattuja, eli pelkällä 20-millisellä lähdetiin taas reissuun. Ja niin muuten lähdetään Berliiniinkin. En minä jaksa ajatella linssejä nyt.
Sonyn NEX-7 herätti muuten aika vahvan mielenkiinnon, jos vaan keksisi yhden hyvän optiikan siihen. Se kiinteä 16mm ei lämmitä pätkääkään. Ehkä Leica M-adapterilla 35mm, kinokennolla on jo ihan siedettävä polttoväli.
Jaa niin, iPadin ostin itselleni viihdykkeeksi. Eipähän tarvi raahata läppäriä matkalle. Siitäkin on postauksensa tuloillaan, katsellaan vähän suosikki-appseja ja silleen.
