“mut mitään pikkusomaa, ni ei missän nimes ois sinua. se on vähä niinku mä tekisin vaa kaulahuivin ainaoikeinkierroksilla. tai harmaan villasukan. aivan sielutonta. onha se lämmin joo, mut mitäs vitun iloa siitä sit muuten on.”
Mä kirjotin tähän semmosen ison ja pitkän postin siitä miten tyyli sitä ja tyyli tätä. Se oli rikkinäinen teksti, tyylitön.
Ei sua. Mietis vielä uudestaan, sanoi.
Eikä ollut väärässä.
On aika tiivistää:
Mun kuvat näyttää multa.
Ne on rosoisia, ja jyrkkiä ja rumia. Mutta kauniita.
Parhaiten mun kuvia kuvaava lause?
Mä kuvaan rumia juttuja. Mut kauniisti.
Onko mun tehtävä paimentaa tai neuvoa tai valmentaa tai olla esikuvana? Blogistina jolla on lukijoita? Itseasiassa muuten voi olla.
Joten. Mitä mulla on annettavana muille? Itseni lisäksi? Ehkä tää:
Kuvatkaa kevyitä kuvia. Isoja, pieniä. Kauniita. Rumia. Kohisevia, kliinisen puhtaita. Olkaa Canonisteja, filkkahulluja. Maisemakuvia, potretteja. Eläimiä, makrokuvia. Hiljaisia, huutavia. Kiimaisia, pidättyviä.
Se on ihan ookoo.
Mä teen omaa juttuani.
Ja mä oon tajunnu että mä voin häpeilemättä, nolostumatta, piilottelematta itseäni ja niitä syvempiä tunteita seistä kuvieni vieressä. En takana, en edessä, vaan vieressä. Ja se tekee musta paremman kuin olin aiemmin.
Ja nyt se Viisaus:
Niin pitkään kun jätät kuvan laittamatta esille koska se on vino/kohisee/tukossa/puhki/nolo/huonosti sommiteltu MUIDEN mielestä, niin silloin ollaan miellyttäjiä. Miellytetään toisien makua.
Jotenkin hauskaa on se että otin tästä pois kolme kuvaa palautteen perusteella. Rehellisesti sanoen ne oli täytekuvia kyllä. Eikä niille ollut nyt sijaa tässä. Aiemmin laitoin muutaman sellasen kun oli jotenkin semmonen tunne. Mietin liikaa. Eihän tähän blogiin ennenkään ole miettimällä kirjoitettu ja laitettu kuvia.
Ja tässäkin piilee itseasiassa Viisaus.
Ei kaikki kuvat vaan ole hyviä. Herra paratkoon että mulla on paljon ihan paskoja kuvia. Semmosia mitkä on ulkoisesti tutun näköisiä mutta kuitenkin tyhjiä. Sellaisia mitkä ei näytä multa.
Ja sitten on Ne Pahimmat. “Ihan kivat kuvat”. Ei saatana riitä mulle. Ihan kivoja juttuja on maailma ja muistikortit pullollaan. Ei mun niitä tartte tehdä. Kuitenkin aina tulee tehtyä.
Ja onko niitä pakko laittaa esille? Ei oo. Joskus voi, joskus voi olla kiva kuva ihan vaan siksi että se on visuaalisesti miellyttävä. Sievä. Pikkusievä kuva. Ei oo maailman loppu aina. Siksi mä lisäsin takaisin yhden niistä mitä ajattelin poistaa. Koska on niilläkin meriittinsä, ainakin minulle. Ja siksi mua ei haittaa että laitoin, vaikkei nyt just yks tyyppi tykännytkään... :)
Ja sit mulla on sellasiakin kuvia mitkä ei näytä yhtään multa, mutta on kuitenkin hyviä.
Niinkuin nää tulputtimet. Mut hei, keväällä onkin aina tulppaanien kuvia. Että kai ne onkin mua kanssa.
Onko valokuvassa, julkisessa valokuvauksessa (sillä sitähän tää blogittelukin kuitenkin on) vaikeinta se, että pitäisi tuntea itsensä?
Saattanee muuten olla. Siinä riittää tekemistä.
Koska edellisestä postista onkin taas aikaa, niin päivitellään omiakin kuulumisia. Taannoisen syntymäpäiväni kunniaksi menin varaamaan aikaa tatuoijalle. Koska menin Sille Parhaalle mitä tästä kylästä löytyy, niin kaikki varoitteli että "Ei sinne kyllä aikoja saa ennenku joskus hitossa..." Ja ajatus oli tosiaan se että menen ihan vaan varaamaan sen ajan.
Halusin varata sen syntymäpäivänäni, koska nyt oli tasan päivälleen 19 vuotta siitä kun aloin miettimään että haluan tatskan. Ehkä se on harkinta-aikana tarpeeksi pitkä?
Mutta niin. "No ois tossa muutaman viikon päästä aika? Tai voidaan tehä heti..."
Ja niinhän siinä sitten kävi että hupsisperkele ja M-kirjaimet on käsissä.
Kiitos Jani / La Escobar Familialle. I'll be back, se on aika saletti... :D
Muuta? No...
Katellaan tossa viikon-parin päästä. Voi olla Mullistusten Aika käsillä täälläkin, jos nyt menee niinkuin näyttää menevän.
Mutta siitä sitten enemmän kun on sen aika.
On aika tiivistää:
Mun kuvat näyttää multa.
Ne on rosoisia, ja jyrkkiä ja rumia. Mutta kauniita.
Parhaiten mun kuvia kuvaava lause?
Mä kuvaan rumia juttuja. Mut kauniisti.
Onko mun tehtävä paimentaa tai neuvoa tai valmentaa tai olla esikuvana? Blogistina jolla on lukijoita? Itseasiassa muuten voi olla.
Joten. Mitä mulla on annettavana muille? Itseni lisäksi? Ehkä tää:
Kuvatkaa kevyitä kuvia. Isoja, pieniä. Kauniita. Rumia. Kohisevia, kliinisen puhtaita. Olkaa Canonisteja, filkkahulluja. Maisemakuvia, potretteja. Eläimiä, makrokuvia. Hiljaisia, huutavia. Kiimaisia, pidättyviä.
Se on ihan ookoo.
Mä teen omaa juttuani.
Ja mä oon tajunnu että mä voin häpeilemättä, nolostumatta, piilottelematta itseäni ja niitä syvempiä tunteita seistä kuvieni vieressä. En takana, en edessä, vaan vieressä. Ja se tekee musta paremman kuin olin aiemmin.
Ja nyt se Viisaus:
Niin pitkään kun jätät kuvan laittamatta esille koska se on vino/kohisee/tukossa/puhki/nolo/huonosti sommiteltu MUIDEN mielestä, niin silloin ollaan miellyttäjiä. Miellytetään toisien makua.
Ja se on, suoranaisesti, ihan hirveetä paskaa.
Lopettakaa.
Lopettakaa heti.
Lopeta heti.
Jotenkin hauskaa on se että otin tästä pois kolme kuvaa palautteen perusteella. Rehellisesti sanoen ne oli täytekuvia kyllä. Eikä niille ollut nyt sijaa tässä. Aiemmin laitoin muutaman sellasen kun oli jotenkin semmonen tunne. Mietin liikaa. Eihän tähän blogiin ennenkään ole miettimällä kirjoitettu ja laitettu kuvia.
Ja tässäkin piilee itseasiassa Viisaus.
Ei kaikki kuvat vaan ole hyviä. Herra paratkoon että mulla on paljon ihan paskoja kuvia. Semmosia mitkä on ulkoisesti tutun näköisiä mutta kuitenkin tyhjiä. Sellaisia mitkä ei näytä multa.
Ja sitten on Ne Pahimmat. “Ihan kivat kuvat”. Ei saatana riitä mulle. Ihan kivoja juttuja on maailma ja muistikortit pullollaan. Ei mun niitä tartte tehdä. Kuitenkin aina tulee tehtyä.
Ja onko niitä pakko laittaa esille? Ei oo. Joskus voi, joskus voi olla kiva kuva ihan vaan siksi että se on visuaalisesti miellyttävä. Sievä. Pikkusievä kuva. Ei oo maailman loppu aina. Siksi mä lisäsin takaisin yhden niistä mitä ajattelin poistaa. Koska on niilläkin meriittinsä, ainakin minulle. Ja siksi mua ei haittaa että laitoin, vaikkei nyt just yks tyyppi tykännytkään... :)
Ja sit mulla on sellasiakin kuvia mitkä ei näytä yhtään multa, mutta on kuitenkin hyviä.
Niinkuin nää tulputtimet. Mut hei, keväällä onkin aina tulppaanien kuvia. Että kai ne onkin mua kanssa.
Onko valokuvassa, julkisessa valokuvauksessa (sillä sitähän tää blogittelukin kuitenkin on) vaikeinta se, että pitäisi tuntea itsensä?
Saattanee muuten olla. Siinä riittää tekemistä.
Koska edellisestä postista onkin taas aikaa, niin päivitellään omiakin kuulumisia. Taannoisen syntymäpäiväni kunniaksi menin varaamaan aikaa tatuoijalle. Koska menin Sille Parhaalle mitä tästä kylästä löytyy, niin kaikki varoitteli että "Ei sinne kyllä aikoja saa ennenku joskus hitossa..." Ja ajatus oli tosiaan se että menen ihan vaan varaamaan sen ajan.
Halusin varata sen syntymäpäivänäni, koska nyt oli tasan päivälleen 19 vuotta siitä kun aloin miettimään että haluan tatskan. Ehkä se on harkinta-aikana tarpeeksi pitkä?
Mutta niin. "No ois tossa muutaman viikon päästä aika? Tai voidaan tehä heti..."
Ja niinhän siinä sitten kävi että hupsisperkele ja M-kirjaimet on käsissä.
Kiitos Jani / La Escobar Familialle. I'll be back, se on aika saletti... :D
Muuta? No...
Katellaan tossa viikon-parin päästä. Voi olla Mullistusten Aika käsillä täälläkin, jos nyt menee niinkuin näyttää menevän.
Mutta siitä sitten enemmän kun on sen aika.
