Tähänhän oli alunperin tarkoitus tulla posti Tyylistä ja siitä miten se on päässyt kehittymään tuollaiseksi kuin se on nyt.
Drafti siitä jo tuolla lepäileekin, aiemmin alulle laitettu.
Mutta se saa nyt jäädä, sillä oli sen verran erilainen lauantai. Valokuvalauantai, ilolauantai. Ja nyt on kuulkaa mitä postata. Ei tartte niin paljoa sanoja ja ajatuksia, kun on kuvia.
Jonna kävi parturissa, ja sai hieman uuden tukan.
Tästä oli kampaajan kanssa sovittu että otetaan sitten sinnekin kuva jos toinenkin, ja aiemmin oli puhuttu Jonnan kanssa että vähän kutittelis tehdä jotain taas. Ainahan se pieni kytö on kuitenkin, ja joskus vähän isompi.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja näin siinä sitten kävi.
Todella napakan viimehetken ostostelun jälkeen oli vaatteetkin kasassa, ja paikkakin oli skoutattu jo etukäteen.
Ei muuta jäänyt kuin ottaa kuvat.
Niin, tosta vaan tosiaan. Klik-klik ne kuvat.
Se taas yllätti miten helvetisti se aina osaakin jännittää. Kuvaaminen.
Tunnistin itsestäni yllättävän kovan suorituspaineen.
Kyllähän sitä itelleen kuvia ottaa, mikäs siinä. Silloin ei ole sitä toisille tekemisen apinaa selässä. Kun ei tarvitse miellyttää kuin itseään. Sen sentään osaan. Tänne blogiin laitan niitä itselle kuvattuja juttuja, ja se tuntuu Oikealta ja Hyvältä. Jos niistä joku ei tykkää, niin sitten se ei katso, ja sillä hyvä.
Mutta AINA kun tehdään niin että ne kuvat menee jollekin muulle. Siinä tulee paineet. Onnistuminen.
Kelpaako ne?
Onko ne sellaisia kuin odotetaan?
Odotetaanko multa liikaa?
Näiden kanssa mä painin aina. Itsetunto on tuntematon sana.
Vähän yllättäen huomasin kun kuvat oli otettu ja kamera laukussa takaisin, että romahtelin vähän. Jännä juttu. Ehkä sitä jännäs enemmän kuin mitä ajattelikaan itse. Ehkä siitä on tosiaan sitten jo niin pitkä aika kun on viimeksi tehnyt noin selvästi muille.
Mutta ei ne päivän kuvat vielä ollut otettu.
Sattuneesta syystä oli Juhlan Paikka, olihan monella meistä (Allekirjoittanut ja Jonna mukaanlukien, onnet vaan kaikille muillekin jota sama asia koskettaa!) viimeinen päivä ennen Elisaa.
Viimeinkin, ihan oikeasti ja virallisesti ollaan toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella Elisalaisia. Osa suoraan vuokrafirmalta, osa on ollut sijaisuuksien paikkaajina määräaikaisessa pestissä.
Ja onhan sitä jotain pientä aina keksittävä jos on Juhlan Paikka. Tuolla ylhäällä avaavana kuvana onkin ruutu josta moni jo tajuaa.
Happoradio.
Tahkolla oli keikka, ja eihän tuo nyt ole kuin sen 150 kilometriä täältä. Matka eikä mikään semmonen.
En ollut aamulla ajatellut että viitsisin ottaa kameraa mukaan, baarissa kuitenkin keikka. En jaksa muutenkaan humalaisia ihmisiä, ja kameralaukun kanssa se on vielä tympeämpää.
Mutta toisaalta, keikkapaikka ei tuntunut etukäteen vilkaistuna mitenkään isolta, joten päivällä mietin että "No hitsi, ehkä tuo 45 millinen muuten tän rungon kanssa vois riittääkin pieneen bändikuvahommaan?"
Ja okei, paikka OLI pieni, ja lavan ja aidan välissä ei ollut perinteistä Grand Canyonin kokoista väliä.
Tämmöisissä väleissä on just passeli yhdistelmä 20mm ja 45mm. Hetkittäin olisi toivonut laajempaakin päätä olevan lisää, se 12mm f:2.0 olis kiva kyllä olla kanssa. Vähän on tyyris vaan mun budjeteille.
Fiilis oli kuin ennenvanhaan. Tätä mä oon tehny ennenkin.
Ja vois tuota lisääkin tehdä, jos vaan vaikka sen 75-millisen keksisi jostain, niin pärjäisi vähän paremmin. Tai sen valovoimaisen zoomin.
Mutta se tarkoittaisi jo sitä että pitäisi ehkä olla ihan duuniakin sitten. Ja firma. Tosin onhan tuossa jotain pientä jo pöydällä, mistäs sen tietää vaikka haukkaisi isomman palan kakkua sitten samalla.
Ei noista peloista ja muista pakenemallakaan taida päästä. Enemmän tekemällä rutiini palautuisi.
Mutta todellakin. Ihan oli semmonen Vanhan Hyvän Ajan fiilis olla keikalla kameran kanssa.
Tunne että "No tän mä osaan ja tiiän miten tehään."
Ja osasin mä sen kameran poiskin laittaa, ja kuunnella. Ja katsoa. Se on kuitenkin niin että näille mennään sen bändin takia, eikä kuvien. Kyllä siinä menee hukkaan etsimen läpi kuitenkin, vaikka miten laulattaisi mukana.
Suorituspaineista ja ahdistumisesta tuo tyyppi taitaa itekkin tietää vähän jotain mikäli olen oikein ymmärtänyt.
Ja ihan kohta se sieltä tulee. Aki.
Hetki ennenkuin Aki Tykki kosketti Jonnaa. (No mua kanssa koska olin ihan fanina tuossa vaiheessa jo taas). Ihan vasemmalla allekirjoittaneen räpylä, ja tokana vasemmalla Jonna.) Tärähtänyt on, mutta parhaat kuvat ei oo aina ne teknisesti parhaat.
Ja sen verran faninakin olin, että en edes kuvauspuolta vaihtanut, joten basso/rumpu -osastosta ei ole juuri kuvia...
Kaikenkaikkiaan voi sanoa että oli tyhjentävän hieno päivä. Vähänhän se venähti pitkäksi tietysti, eikä ihan kovin levostakaan voinut sanoa käyneen, mutta nytpäs on saanut sunnuntain ihan vaan olla näiden kuvien kanssa. Tosin ei sekään lepoa kai ole... Mutta tavallaan.
Tuo uusi nelkytviismillinen suoriutui kaikesta sille heitetystä enemmän kuin hienosti. Olis noissa ollut terväyyttä ja sävyjä vaikka mihin, mutta mitäs minä noille taas sitten tein? Runnoin ja revin ja lisäsin raetta, joten ei noista ihan suorituskyvystä kuvaa saa. Helmiä sioille. Mutta tuosta lisää sitten ensi sunnuntaina, kun on sen tyylipostin vuoro.
Jonnan tukan askarteli Hiuspuoti J&H, ihan satavarmasti kävisin itsekin jos tukkaa olisi päässä. Kiitos Hennalle minultakin!
