Koska on sunnuntai-aamu, niin kokeillaanpa tällaista. Akira Kosemuraa on kuunneltu aika paljon nyt. Ja nyt tehdään niin että niin kuuntelette tekin! Tästä kliklik vaan sitten.
Tähän piti tulla asiaa valokuvakirjasta. Mutta jotenkin ei nyt tunnu sitä että jaksaisin höyrytä. Kerron pikaisesti vain että Mustan Taiteen ja Maahengen yhteistyössä kustantama, Heikki Willamon ja Mats Anderssonin "Kohtaamisia" on ehkä huikein kotimainen luontokuvateos minulle, ikinä.
Tunnen olevani etuoikeutettu että saan tuota ihailla. Se on aika paljon jo se.
Harmi että tämä taitaa olla joku erikoisjuttu, saatekirjeessä ainakin sanottiin että menee vain Mustan Taiteen tilaajille. Se jos mikä on kyllä sääli.
Kirja on täynnä mustavalkoisia, tummia, synkkiä, myyttisiä ja mystisen oloisia kuvia Suomen metsistä ja niiden eläimistä. Pitkää valotusaikaa, epäterävyyksiä, etualalla olevia häiritseviä asioita...
Hemmetin hienoja kuvia. Hemmetin hieno kokonaisuus.
Metsän tuntu noissa on jotenkin hieno. Synkkä ja pelottava.
Se siitä. Etsikää käsiinne jos jossain näette.
Joskus on syytä vain kävellä. Ja katsoa alaspäin.
Saattaa kohdata itsensä.
Onkohan näihin lukkoihin avaimia kellään? Vai onko ne heitetty alas tuosta samantien?
Onko ne tuolla ne avaimet sitten?
Yritän tyhjennellä päätäni tulevaa Berliinin-reissua varten. Jos sitä vaikka jotain uutta osaisi sitten.
Jotenkin pelottaa lähteä, jos ei tulekaan kuvia. Toisaalta siellä ne hanat on aina vähän auenneet. Jotain tärkeetä sieltä nytkin kotiin asti tulee. Ihan varmasti.
Tähän väliinkin muuten tulee musiikki. Laki Mera on soinut tänä keväänä paljon myös. Kaunis on, niin kaunis.
Taisi tuo näidenkin kuvien aikana soida.
Viimeiseksi kuvaksi laitetaan yötyön työpiste. Aina on hyvä mieli kun saa kaivaa tuon Wacomin esille, tietää että nyt tehdään jotain. Musiikkia korviin ja mieli kiinni ja kuvien kimppuun. Vanhojen kuvien siivoilussa ja korjailussa on jotain meditatiivista. Sen paljonpuhutun flow-tilan kun saa kiinni niin sitten mennään, siinä ei kelloa juuri katsele ihminen.
