Kaukokatseita

Lainasin linssin. On oikein 14-150mm zoomi. 

Sunnuntaina sain itseni ulos. Tuuli niin hurjasti että oli koettava miltä se tuntui.

Hetkittäin oli ihan tyyntä. 

Linnutkin olivat ilmestyneet jostain, mistä lie. 

Joku päivä tiedän mikä lintu minulle lauloi ennen tuulen yltymistä.

Kun se tuli, hakeuduin talojen väliin suojaan. 

Kaiken läpi puhaltava, luja ja kylmä tuuli. 

Seassa kuitenkin hitunen totuutta tulevasta.

Kostea, kaukaa tuleva kevät.

Nostin nenäni kuin ajokoira ja haistelin.

Jatkopohdintaa, kun en parempaakaan keksi

Viime postauksesta jäi pois Jotain Oleellista. Nimittäin itse Projektin luonnehtiminen. Tuli keskityttyä teknisluontoisempiin seikkoihin. Vaikka hauskaa se on sekin, niin koko homman ideanahan oli tosiaan Vähentää ja Yksinkertaistaa ja Selkeyttää. 

Kuinkas sitten kävikään? Voisin väittää että pääosin kävi ihan helvetin hyvin. Voin tasan tarkkaan suositella kaikille enemmän kuvanneille tämmöistä. Jo pelkästään se ensimmäinen ulkomaanreissu tai muu "tärkeä" tapahtuma johon lähdetään pelkästään yhden polttovälin turvin, on huikea tapaus. Se pieni pelko joka siellä alaselässä (tai siellä main...) tuntuu on sen arvoista. 

Puhumattakaan nyt tietysti matkustelun helppoudesta. Tuo Panasonic GF-1 ja 20mm f:1.7-paketti kulki mukana koko vuoden repuissa ja muissa kantovälineissä joko viime Berliinin reissulla Monochromilta ostetussa wrapissä, tai sitten Nikonin SB-800-salaman mukana tulleessa pussukassa (Nikon SS-800), johon se sopii varsin passelisti. Etsinkin kulkee mukana siinä kivasti. Sen kun viskaa kassiin kyytiin niin homma on selvä. 

Toki osan ajasta se vietti Billinghamin (Hadley Pro) tai pikku-Domken (F-5XB) suojissa, arkisin pääasiassa Billinghamissä. Noidenkin kanssa on mukavaa kun mahtuu vähän paksumpikin pokkari ja viinipullo mukaan kameralaukkuun.

Olinhan itse tottunutkin jo tuohon vähän kevyempään reissaamiseen tuon Leican kanssa, yhtä linssiähän siinäkin pääasiassa käytin. Tosin silloin oli mukana kuitenkin aina joku pikkudigipokkari ja ne filkat. Että siitä on kevennytty kyllä kanssa. Monipuolisempihan tämä digi tosin on, videotakin tuli yllättävän paljon käytettyä, jopa ihan taide-mielessä. Kun vaan keksisi mitä niillä tiedostoilla nyt tekisi sitten. Mutta onpa matskua. Ihan käyttismatskua, sanoisin jopa.

Lämpimästä kylmään. Tänään oli ensimmäinen varsinainen pakkaspäivä. Herranjestas miten masentavaa.
Kuvassa myös uudet kenkäni, Haglöfs X-Hale GT. On hyvät.

Onko se vuosi nyt sitten paras mahdollinen aika? No jaa, aika äkkiä se meni, tosin oli aika hektinen vuosi muutenkin. Voi olla että kuukausi on liian lyhyt aika, varsinkin vähemmän aktiivisille kuvaajille. Joka päivä jos kamera on mukana ja käytössä niin sitten ehkä.

Jotkuhan tätä suosittelevat filmikameralla, siihen lisätään sitten vielä yksi filmi. Eli Leica, 50mm, Tri-X. Jos olisi aikaa ja rahaa kehitellä ja skannailla ja ostaa filmiä niin ihan salettiin alkaisin uudestaan. Ja on varmasti vielä opettavaisempi ja tiukempi vuosi se. Ehkä mulle liiankin, on kuitenkin hetkiä jotka haluan tallentaa väreineen. Meillä on Suomessa kuitenkin niin suuri osa vuodesta mustaa ja harmaata että ne harvat, kliseisesti ohikiitävät hetket on saatava tallennella rauhassa väriensä kanssa. Mieluusti vielä äänien ja hajujenkin minun puolestani. 

No bongatkaa nyt sitten tämä. Ruutukaavalla ollaan.

Oliko vaikeaa? Oli alussa. Teki mieli laajempaa, teki mieli zuumia. Onneksi tuo valovoima on kunnossa, sen kanssa ei sentään tullut hullutusta.
Paitsi että tuli tavallaan, kyllä se D3 ja muut täyden kennon kamerat vaan sen oman temppunsa tekee hienosti. Se kapoinen syväterävyysalue. En minä sitä nyt NIIN kaipaa, mutta voi herranjestas sitten kun sitä on ihan vain vähäsen. On se kuitenkin oma juttunsa sekin. Ehkäpä siinä olisi seuraavan projektin aika tosiaan, nyt kun se tuo Nikon D800nenkin näyttää lähenevän kovaa vauhtia. Pienempi täyden kennon runko varmasti aiheuttaa edes jonkinmoisen D700sten myyntiboomin, jota voisikin jo hyödyntää. Se uusi 50mm, vaikka edes 1.8sina sille kaveriksi, ei olisi välttämättä edes kallis juttu.

Mutta aina se helpotti, yleensä kun otti sen Firman työkassin olalle. Nikon D3 + 14-24mm f:2.8 + 35-70mm f:2.8 + 80-200mm f:2.8 + 50mm f:14 + 60mm f:2.8 Micro + SB-800 + muut rillukkeet on painoltaan sen verran reilu satsi kuitenkin että ei harmittanut lainkaan niin paljoa kaluston rajoittuneisuus. 

Eniten kuitenkin ikävä on ollut neulanreikiä, etenkin kun niitä oli vuosikin sitten niin vähän tullut tehtyä. Jossain vaiheessa jo ajattelin että josko tuota PH-1stä nyt edes kameraksi voi laskea, että oisko voinu käyttää, mutten sitten jaksanut. Jos vaikka paperinegaa alkais pikkuhiljaa leikkelemään, ottais ihan pohjahunnutustestit ja kaikki tuossa keittiössä.

Joskus on laitettava näitä perhekuviakin. Masa siinä isänpäivän kirkossa. Minäkin olin paikalla.

Mitä jäi käteen? Kyllä nuo alussa mainitut teesit ihan paikkaansa pitäviä oli. Jotenkin selkeämpi tunne monesti kuvatessa. Ne kameran ominaisuudet ja linssin kuvakulma piirtyvät sangen nopeasti selkärangan nikamien välimaastoon. Kliseistähän se on, mutta jos tietää jo kameraa silmälle nostaessaan että "Tosta se rajaa ja tuolta tuon", niin onhan se hieno tunne. Nopeuttaakin kuvaamista varmasti kun ei tarvitse eestaas kävellä ja tiirailla. 

Toinen opittava juttu on se että pitää oppia hyväksymään se että kaikesta ei kuvia sitten vaan saa otettua. Voi joskus vaan tyytyä siihen katsomiseen ja näkemiseen. Se on kauneinta monesti. Tässä saattaakin piillä koko harjoituksen tärkein asia. Ei ole pakko ottaa sitä kuvaa. See, and move on.

Tänäänkin aamulla katsoin tuossa seurakunta-talon seinustalla kun oli ruusupensas ja joku koriste-aronia tai semmonen vierekkäin, kummassakaan ei lehtiä, toinen täynnä punaisia marjoja ja toinen sinisiä, molemmat ihan jäässä ja harmaita ja kiinni toisissaan. Hieno. Ihan turha olisi ollut yrittää ottaa kuvaa. Joo, olis siinä näkyny ne marjat ja kaikki, mutta ei se olisi näyttänyt miltään. Katsoin, hymyilin ja jatkoin matkaa. Parempi näin.

On tosiaan hieno projekti, tärkeimmäksi saaliiksi siis jäi kyky olla ottamatta kuvia? No onneksi nyt ei ihan, kyllä mä sanon että hyötyä oli. Ja nyt on mennyt jo pari päivää, eikä tässä kourassa nyt vielä muita kameroita ole käynyt, eli on tässä tavoille opittu kai.

Lomo taitaa tosin lähteä Petroskoihin mukaan, tuossa sopivasti jotain vanhentunutta negaakin tipahti jääkaapin ylähyllyltä aiemmin silmien eteen. Onhan se kotonaan käytettävä, tai ainakin kotimaassaan. Petroskoi nyt ei NIIN kaukana Leningradista ole...

Nahka Albertkin on muisto vain enää.
En koskaan tajunnut miksei siinä ole tavuviivaa välissä.

Muuten, todennäköisesti seuraava ostos onkin parin viikon päästä monochromilla käydessä tämä: Wanderlust PinWide, jota olen jo Kickstarter-ajoilta silmäillyt kieli pitkällä. Edessä on kirkas tulevaisuus. Tai siis aika synkkä, kun on neulanreiästä kyse... :D

Panasonic GF-1 käsissä!

Viimeinkin se tapahtui, eli sain käsiini pariksi päiväksi kauan odottamani Ratkaisukameran. Olympuksen Pennien haastaja, Panasonic GF-1.

Tuo ihana, kameran näköinen, utilitariaaninen musta laatikko, jonka saa paketissa melkein täydellisen reseptin mukaan tehdyn 20mm (jonka kuvakulma kinomitoissa vastaa tuttua ja turvallista 40mm) f:1.7-valovoimaisen kakkulan kanssa.

Toki ongelmiakin on, se elektroninen etsin (josta nyt käytetään nimitystä EVF ja piste) on arveluttanut pitkän aikaa. Speksien perusteella se on tuntuvasti kehnompi kuin Olympuksen vastaava, joka on kyllä loistava.

Sanotaankin tähän sananen siitäkin etsimestä. Olympuksesta siis. Sehän ON PAREMPI kuin Canonin xxxD-sarjassa, tai Nikonin Dxxxx-sarjassa, siis 500D:t ja D5000set. Isompi. Kirkkaampi. Helpompi käsintarkennettava. Saa valita mitä laittaa etsimeen. Histogrammia, viivoja jne. Vapaavalintainen tarkennuspiste. Tulevaisuus näissä pikkukameroissa on tämä, melko varmasti. Mihin sitä prismaa (tai peilikoteloa tarkemmin sanottuna) tarvitsee, kun se on kuitenkin sitten semmoinen kärpäsenpaskan kokoinen? Ja suurentaa kuitenkin kameraa ikään kuin "turhaan".

Takaisin Panasoniciin. Kameran sain lainaan hassulta vanhalta sedältä joka on jostain syystä sitä mieltä että kameran hyvä väri on punainen...

Siinä syyllinen tähän kaikkeen. Kiitos vaan kovasti.

ISO 640, melkein kolme aukkoa alivaloisesta kuvasta kaivettu, eli siellä ISO3200-osastolla melkein pyöritään. No okei, kohiseehan se, mutta on vertakin kaivettu nenästä. Eikä se kohina 30x45cm-printissä edes haitannut minua pahemmin. Normaalit Lightroomin kohinanpoistot ajeltu, ihan kaikkea chroma-noisea ei LR2nen selvittänyt, LR3sen Beta sen sijaan selvitti, kts kuva alla. Selvitti muuten aikalailla muutakin...

Klikkaa suuremmaksi tämä nyt. 

Voi kun tulisi jo se koko versio, kesäkuulle muistaakseni lupailtiin... Onhan noissa eroa, kuin uuden kameran ostaisi. Nyt kun miettii tuota printtiä ja tätä uutta kohinan poistoa niin tuntuu vielä turhemmalta kitistä. 

Testimetodina ei nyt tälläkään kertaa ollut mikään tieteellinen pikselintiiraus (vaikkakin kuvasin kyllä klassisia tiiliseiniä...) jolla ei tee mitään, vaan lopullinen tiiraus tapahtui paperilta. Tein osasta kuvia 30x45cm-printit, johon kokoon päästäkseen pitää näitäkin noin 10 miljoonan pikselin paukkuja suurennella jonkin verran, kiitos 400dpi:n resoluutiolla toimivan kuvantekolaitteemme.

Kaikesta huolimatta tiedostot kestävät suurentelemista loistavasti, yhtä lukuunottamatta kaikki kuvat on rajattuja, osa melko rajusti perspektiivikorjattujakin vielä, kuten tämä alla oleva. Tuon kuvan olen tainnut ottaa jokaisella kamerallani, jokaiseen vuodenaikaan.

Jotenkin yleisesti ottaen miellyttävän tuntuinen laitos tuo on. Sopii käteen, ei ole liian suuri, eikä liian pieni. Toimii näpsäkästi, valikot on järkevähköt (vaikka tottakai parannettavaakin on...), ja niitä ei ole pakko käyttää. Takapaneelista löytyy Q.Menu-nappula joka antaa säätää about kaikkea ilman valikkoja. Toimii.

Tämäkin puu on kuvattu useammin kuin kerran. Kaikki arvannevat mistä löytyy?

Tiedostoja leipoessa kyllä tosiaan törmää tuohon normaalia hieman kapoisempaan dynamiikkaan. Taivaat tuntuu kärtsähtävän melkoisen helposti, ja ei monesti palaa takaisinkaan.

RAWia kuvasin tietenkin, jpggejä en edes kyllä kokeillut, vaikka olisi kai pitänyt. Mutta mitäpä mie niillä.

Teräväähän se jälki on kyllä pienillä herkkyyksillä, huiman skarppia. Jonkin verran kun terävöi vielä jälkikäteen niin kyllä kelpaa. Vaikken minä sen äärimmäisen terävyyden perään ole koskaan oikein ollut kyllä.

Mutta tätä saattekin etsiä hetken aikaa. Keskustan ruutukaavan sisimmistä osista löytyy tämä. Korttelin sisällä Kirkkopuistosta. 

Kakkula on kyllä loistava, tai oikeastaan sen kakkulan takana asustava geometriavirheenkorjausalgoritmi (huh!), nimittäin sen verran suoraa kuvaa tuuppaa ulos laitos ettei kovin hirveästi tynnyrilöitä tarvitse korjailla jälkikäteen. Mikä on aika mukavaa vaihtelua kyllä.

Minä ja Billinghamini. Joka päivä käytännössä on ollut olalla tuo. Rakkautta.

Hissikuviakin on aina pakko ottaa. Kuvassa näkyy innovatiivinen hihna-ratkaisuni, kameran omistaja kun ei hihnaa käytä tämän kanssa. Laitoin sitten tuommoisen pitkä rannelenkin, joka normaalisti olisikin ihan kätsä ja passeli juttu tämän kameran kanssa. Nyt ei kuitenkaan, kun oli vähän turhan ohkainen tuo naru, ja lainakameraa ei kovin paljoa viitsinyt heilutella.

Tässä on nyt todennäköisesti yksi syy siihen kummaliseen "nihkeyden" tunteeseen joka suuhun jäi tästä kokeilusta. Don't get me wrong, kamera on IHANA, muttamutta. Jokin siinä jäi vähän käkkimään. Onko kyse ihan ulkoisista seikoista, eli väristä ja hihnan puutteesta jotka kyllä oikeasti haittaavat kuvaamisen kokemusta, vai oliko siellä kuitenkin kameran käyttöpuolella jotain inhaa, sitä en osaa kyllä sanoa.

Panoraamankin teko on kätsää ilman apuvälineitä. Näitähän sitä ei filmillä tule kokeiltua lainkaan. Photoshopin automaatti on käsittämättömän hyvä automaatiksi. Ei tarvi käsin sotkea enää näitäkään jos ei halua.

Videokuvaus on kyllä ns. sikakätsä juttu, kävin Mikaelin ja Mummin kanssa tivolissa, siellä oli yllättävän hauska ottaa pieni pätkä videota karuselliajelusta, ja sitten muutama valokuva, ilman sen ihmeellisempiä laukkuakrobatia- tai valikkorynnistys-näytöksiä. Senkun vaan painaa punaisesta REC-nappulan näköisestä napista ja kas, video tallentuu. Kai sillekin jotain järjellistä käyttöä olisi.

Tämä on ISO800, mustavalkoisenakin piti testiprintti tehdä. Hieno se on.

Tarkennuskin tuntuu toimivan ihan riittävän nopeasti, nopsiinkin tilanteisiin pääsee käsiksi ihan kivasti. Selvästikin kyllä esimerkiksi tuo D200nen on nopeampi, ei sitä käy kiistäminen.

Kokonaisuus siis loistava. Mutta päällimmäinen tunne siltikin on, kuten jo aiemmin sanoin, irrallinen. Jotenkin siihen ei kameraan pääse ikäänkuin käsiksi. Siinä on semmoinen joku verho, tai joku miehen ja kuvan välissä ihan erilailla kuin joillain muilla laitteilla. 

Johtuuko se sitten nappuloiden määrästä? Pakostikin vertaan kameroita noihin Leica M6siin ja Nikon FM2siin ja Olympus OMmiin, ja totta, vähemmän niissä on nipukoita. Mutta digikamerassa on järjellisen toiminnan takaamiseksi oltavakin enemmän niitä. Kuitenkin sitten siinä tilanteessa, kun on se luovajuova silmien edessä, se flow sielussa, niin silloin se on kuitenkin aina vain harhautusta, kuvan koot ja herkkyydet ja sun muut, mitä ei ole pakko käyttää, mutta tuntuu hullulta olla käyttämättä niitä. 

Miksi tätä on sitten verrattava noihin manuaalijärkkäreihin? Koska tämä tulisi korvaamaan ne. Niihin samoihin tiloihin ja tilanteisiin kuvaukseen tämä tulisi. Ei työn tekemiseen varsinaisesti, niihin hommiin on nuo deekolmoset ja kakssataset ja zoomit ja salamat.

Harvinaisia ja harvinaisen ihania Selvaag-tyylisiä taloja. Tahtoo tuohon nurkkakämppään asumaan. 

Siihen seinän viereen tuoli ja pöytä ja calvados-lasi pöydälle ja kirja käteen. Oi ja joi.

Nämä kaksi kuvaa on Leican viimeisimmästä rullasta. Näyttääkö ne nettikoossa erilaiselta? No ei. Onko ne edes parempia kuvia? No ei kai. Mutta se fiilis kun ne on kuvannut. Kyllä se on sekin melko oleellinen osa kuvausharrastusta. Ei sitä voi jättää huomiotta. 

Sitäpaitsi ihan oikeasti tässäkin oli niin hämärää että olisikohan jäänyt tarkentelematta GF1sellä? Ektar 100sta kamerassa, aukko 2 ja suljinaika 1/4 tai 1/2 sekuntia. On se hieno peli tuo Leica.

Kysymykseen siitä että onko kameran pohjimmainen pikkuvika se että se on digi, en osaa vastata. En tosiaankaan.

Siksipä olenkin järjestänyt itselleni tulemaan lainaan Leica M8sin. Ajattelin että jos kamera on tarpeeksi lähellä M6sen fiilistä, mutta on digi ja siltikin tuntuu nihkeältä, niin sitten vika ei ole itse kamerassa, vaan systeemissä, siinä että nämä ei ole filmivehkeitä.

Jännityksellä odottelemme.

Hold ON!

Pikapikapikaa kerron vaan että pääsinpäs käymään Jyväskylässä viimeinkin, ja siinä muun touhun ohella sain tutustua Panasonicin GF-1seen ja 20mm f:1.7-objektiiviin parin päivän verran.

Siitä raporttia ja repparia tulossa kyllä, heti kunhan vaan saan nämä kirja- ja levyproggikset niskasta hengittämästä poies.

Hyvää kannattaa odottaa, niinhän se Vanha Kansa on sanonut aina, ja tottahan se kyllä on. Mutta yrittäkää ystävät hyvät nyt tätäkin odotella vielä hetki...

Kuva on muuten em. Panasonicilla napsaistu.

Ainiin, osastolta "Materialismi" kerrottakoon jotta uskalsin viimein ostaa sen uuden kellon kun edellistä kohtasi breakaasi. Casio G-Shock DW-5600E on klassikon muotoinen kaveri. Ja se on ihana. Ja halpa, niinkuin minun kellojen kuuluu ollakin. Mutta siitäkin, ja muista uutuuksista tällä saralla sitten lisää.

Jyväskylä ulkopuolelta

Viimeinen siivu Berliiniä. Latasin kameran Cicrcus Hostellin kattohuoneiston makkarissa vielä ennen lähtöä. Yhtään kuvaa en tullut enää ottaneeksi kuitenkaan. Mutta ihana ylläri oli kuitenkin.

Kävin tuossa viime viikonloppuna lomailemassa Jyväskylässä. Se on aika jännää että kun on reilut kaksi vuotta ollut pois, niin alkaa nähdä vähän uudella silmällä paikkoja. Hetkittäin tuntui melkein kuin olisi ihan jossain oikeasti uudessa paikassa kameran kanssa.

Kuitenkaan sitä ei ihan samalla tavalla vielä näe tuoreemmin, mutta jotain kuitenkin jo tapahtuu. 

Taas oli mukana laukullinen kameroita, tosin oikein maltillisesti, Leica+35mm, Nikoni + 17-55mm ja 105mm ja Ixus. Yhden kävelyn jaksoin kantaa koko roskaa mukana, sitten tapahtui se mitä aina, Leica olalle ja ulos. Mulla ei tule edes otettua kuvia kun on laukku, kameraa ei vaan saa ulos sieltä. Ihme juttu. Leican voi pitää siinä roikkumassa, iltasella tein kuten ulkomaillakin, eli laitan sen takin alle oikealle olkapäälle riippumaan, sieltä se nousee nopsaan silmälle ja laskeutuu takaisin alas piiloon. Niinkuin sitä nyt kukaan yrittäisi viedä. Vaan eihän sitä koskaan tiedä.

Mietiskelin oikein ajatuksen kanssa, että minkälainen Sen Kameran pitäisi olla. Siis jos hyväksytään se että Leica M9siä en todennäköisesti tule omistamaan ikuna. 

Panasonicin GF-1 (eli Kapalta tuttu GirlFriendi) menee tällä hetkellä lähimmäksi, sen 20mm f:1.7-kakkulan kanssa. Ainoa mikä riipii on etsimen puute, mie vaan haluan sen. No onhan se ulkoinen siihen, mutta maksaa turhan paljon. Tosin maksaahan se kamerakin turhan paljon, joten...

Hauskaa että jotain vaan pysyy edelleen, vaikka baari on Poppari, eikä siellä Jazz-musiikkia ole ollut ainakaan vuoteen viikonloppuisin kun olen kaupungissa. Aina jotain 70-luvun rock-coverbändejä.

Siitä poikkeuksellinen reissu oli etten edes päässyt Vakiopaineeseen. 6€ lippuun ei vaan taipunut tällä kertaa. Mutta Perhepuistossa sain käytyä Mikaelin ja Mummon kanssa. 

Urbaania explorointia tuli sitten harrastettua senkin edestä, kävelin molempina päivinä useamman tunnin lenkit keskustassa ja kampuksella ja vähän muuallakin. Mukavaa rauhoittumista, jotenkin pakottoman oloista oli kuvaaminenkin.

Vanhoja paikkoja on taas surukseni hävinnyt, uskalsin vasta nyt käydä katsomassa tämän takana ennen olleita vanhoja taloja, mitälie käsityöläistaloja olivatkaan. Kyltin mukaan ne on johonkin siirretty, minnelie?

Maailman kallein (koti)kirpputori oli. En uskaltanut mennä, vaikka tuttu mies pitääkin. Liekö häätö tullut. Hauskat tukipalkit on kyllä vanhaan radanvarsitaloon keksitty, kiskot kutsuvat, kliketi-klok.

Takapihojahan kuvasin aikoinaan 90-luvun puolella enemmänkin, tosin kesällä. Ei niissä talvella tuntunut mikään oikein sykähdyttävän. Tämä oli tosin hauska, tuttuakin tutumpi talo toisella puolella. Jotain niissä kuitenkin on, unohdetut ja menneisyyteen jääneet. Harvemminhan niitä korjaillaan onneksi.

Ja se pakollinen kuva tottakai, tästäkin on kohta jo herraties kuinka monta vuodenaikaa kuvattu.

En tiedä saako näistä kuvistakaan kukaan irti mitään, mutta minulle nämä on rakkaita. Tuttuja paikkoja, hieman vierain silmin nähtyinä. 

Onko tämä jotain terapiaa nyt? Jaa-a, en tiedä, mutta mukavaa se on.

Nyt voisikin mennä askartelemaan sitä uutta neulanreikärunkotulppaa tuolle Leicalle, tuli eilen postissa Texasista asti tulppa. 3.58€ postikuluineen, käyttämätön tarvike. On se hieno se eBay.

Keittiössä odottaa jo kuivahtaneita tulppaaneita ruukullinen, että pääsee heti taideilemaan.