25 minuuttia Berliinissä

Seuraa opettavainen tarina. Opetus on tosin laihanlainen, ja kaiken lisäksi vielä malliltaan semmoinen joka jokaisella pitäisi olla takaraivossa jo tässä vaiheessa maailmaa.

Tarina alkaa Itsenäisyyspäivän aattona, jolloin pakkauduimme työpäivän jälkeen autoon kaikkine romppeinemme ja otimme pikaisen siirtymätaipaleen Jyväskylän kauniiseen kaupunkiin. Tällä kertaa emme kuitenkaan jää kyhnimään tuohon Pohjolan Ateenaan (hah!), vaan jatkamme seuraavana aamuna matkaa Helsinki-Vantaalle ja sieltä A-1 kerosiinin voimin Berliinin syksyiseen ilmastoon. Mukaan nappasimme matkalta Mummonkin, eli siis allekirjoittaneen Äidin.

Lento oli hämmentävän mitäänsanomaton, perinteeksi muodostuneen Red Label-pullon nauttimisen ohella sen kummempaa ohjelmaa ei matkalla muodostunut. Berliinissä ei ole talvea tänä vuonna, toisin kuin viimeksi, jolloin siellä oli lunta ja muuta ikävää enemmän kuin Suomessa nyt. Heitettyämme hellät jäähyväiset tutulle ja turvalliselle Otto Lilienthalin mukaan nimetylle Tegelin lentokentälle (TXL 4eva!) sekä nyt jo selkärangasta tulevalle reitille hostellille (128-bussilla Osloer Strassen U-pysäkille, siitä Hermann Strassen suuntaan U8silla Rosenthaler Platzille asti) aloimme tutustuttaa Äitiäni Berliiniin. 

Jäähyväiset jätettiin muuten siksi että seuraava lento onkin jo upouudelle Willy Brandtin Berlin-Brandenburgin kentälle. 9 päivää avajaisten jälkeen saavumme Me sinne. Kaikki aikansa jne kai sitten. 

Niin, Berliini. Voi jestas sitä jälleennäkemisen riemua. Schlemmerbuffet nurkalla, City Yildis toisella. Rosenback vastapäätä ja leikkipuisto ja Zionkirchen kellot ja se Torni. Tramin kitinä ja metrotuulen tuoksu. Circuksen kahvilan aina vastajauhettu kahvi ja jenkkituristien pilven katku. Niin, ja se Torni. Mustarastaiden laulu ja Porschejen pörinä. Julisteilla kuorrutetut seinät ja muut vapaat pinnat on maalattu spraymaaleilla. 

God DAMN, en malta odottaa kesäkuuta enää.

Havaitsen itseni kyvyttömäksi kirjoittaa enempää. Vaikka pitäisi kertoa kaikesta mitä teimme, Legolandin riemu lapsilla, kaikki pikaruoka mitä söimme, pienet yksityiskohtakuvat mitä otin. Metrovideot, viimeinkin kuvaamani (monta reissua pitänyt ottaa yksi tietty kuva ja vasta nyt sain aikaiseksi!) metrokuvakin. Äidin kanssa kolutut turistinähtävyydet, joita en ole ekan reissun jälkeen nähnyt, Technikmuseumin katolta  avautunut panoraama Berliinin ylle. Suomesta-gallerian näyttelynavajaiset, hauska ja jännittävä iltakävelymatka kotiin tuntemattomalta U-pysäkiltä. Joulumarkkinat, lapset siellä ja täällä. Alexander Platzilla kuvattu joulukorttikuva. Kaikki muu mitä viiteen päivään mahtuu. 

Mitäpä sitä kirjoittamaan, voihan niitä kuvia laittaa? Niinpäniin. Nyt alamme päästä siihen opettavaiseen osaan. Vikkelimmillä alkaa jo kylmä hiki nousta ohimoille.

Viimeisenä iltana, sieltä näyttelystä tullessani ajattelen että "Käynpä vielä ottamassa kuvan tuosta Yildiksen valomainoksesta". Kamera toteaa että "No power remains", eikä suostu ottamaan kuvaa, kaikki muu kyllä toimii, näyttää edellisen kuvan vielä. Eipä siinä, ei se kovin kummoinen kuva olisi ollutkaan, ja akut alkoi olla kuvaajastakin yhtä lopussa. Virrat poikki kamerasta ja kotia kohti. Akku laturiin ja unille. Seuraavana aamuna ennen lähtöä muistan että "Ai niin, se perinteinen parvekekuva vastapäisestä talosta on ottamatta.". Akku kameraan ja parvekkeelle. 

.

.

.

Memory card is not formatted. Format Now?

YES / NO

.

.

.

Kaikkihan me tiedetään miltä se tuntuu. Eiks niin? It happens to all of us, right?

Ei lohduta juuri. Kortti äkkiä kamerasta pois ja varakortti koneeseen. Kävin siinä kahvilla alakerrassa rauhoittelemassa itseäni. No okei, 25 minuuttia aikaa ennen lähtöä, käydäänpä vielä kävelyllä. 

Ja sitten niitä kuvia. Pakkokuvia, voisi sanoa. Jotain oli saatava varmasti jäämään käteen matkasta. 

Se kahvi ihan eka. Yksi suosikkipaikoistani maailmassa on tuossa, tyynyn oikealla puolella. Kahvi ja tupakka, mukavassa pikku kolosessa. Edessä viuhtoo saksalaisia matkalla mihin nyt sattuvat olemaan matkalla. Turistejakin. Tramilinjat M1 ja M8 kirskuvat säännöllisesti ohi. Koskaan ei ole harmittanut niinkuin nyt.

Puistolle päin ensin. Weinbergswegiä pois päin.

No näitä edelleen.

Parempi on lopettaa siihen Torniin. Minä vaan en kyllästy siihen näköjään.

Opetus?
Backupit. Ne on sun kavereita. Matkallakin. Tosin tällä kertaa vaikka joka-iltaiset olisikin ottanut, niin se suurin päivä kuvien kannalta olisi ollut kadotettu kuitenkin. Mutta ne muut 4 päivää olisi olleet tallessa.
Ajattelin säästää sen 29€ kun en ostanut Applelta Camera Connection Kittiä iPadille. No, ens kerralla sitten toisin.

Kortin kohtalo on vielä avoin, maahantuojalla ei ollut mitään apua antaa, suositteli vain kuvanpalautusohjelmaa. No arvaapa onko mulla jokunen niitä? On. Arvaapa auttaako? Ei.

Transcendin 16GB SDHC Class 6 on syypää, jos se jotakuta kiinnostaa. Koska kortti ei suostu tunnistautumaan missään laitteessa, eikä sitä myöskään formatoitua millään vekottimella, on pakko todeta että kortista taitaa olla muistikontrolleri-piiri pimeänä.
IbasKrollOntrackNormanmikälienykyään on tehnyt Giganttien kanssa sopimuksen jossa Giganttiin voi viedä muistivälineen ja hoituu sitä kautta. Vähän epäilyttää viedä Giganttiin, mutta pakko se kai on kokeilla ainakin.
Tarkempaa raporttia kunhan saan aikaisekin tehdä päätöksen että mitä tuolle nyt mahtaa sitten.

Jatkopohdintaa, kun en parempaakaan keksi

Viime postauksesta jäi pois Jotain Oleellista. Nimittäin itse Projektin luonnehtiminen. Tuli keskityttyä teknisluontoisempiin seikkoihin. Vaikka hauskaa se on sekin, niin koko homman ideanahan oli tosiaan Vähentää ja Yksinkertaistaa ja Selkeyttää. 

Kuinkas sitten kävikään? Voisin väittää että pääosin kävi ihan helvetin hyvin. Voin tasan tarkkaan suositella kaikille enemmän kuvanneille tämmöistä. Jo pelkästään se ensimmäinen ulkomaanreissu tai muu "tärkeä" tapahtuma johon lähdetään pelkästään yhden polttovälin turvin, on huikea tapaus. Se pieni pelko joka siellä alaselässä (tai siellä main...) tuntuu on sen arvoista. 

Puhumattakaan nyt tietysti matkustelun helppoudesta. Tuo Panasonic GF-1 ja 20mm f:1.7-paketti kulki mukana koko vuoden repuissa ja muissa kantovälineissä joko viime Berliinin reissulla Monochromilta ostetussa wrapissä, tai sitten Nikonin SB-800-salaman mukana tulleessa pussukassa (Nikon SS-800), johon se sopii varsin passelisti. Etsinkin kulkee mukana siinä kivasti. Sen kun viskaa kassiin kyytiin niin homma on selvä. 

Toki osan ajasta se vietti Billinghamin (Hadley Pro) tai pikku-Domken (F-5XB) suojissa, arkisin pääasiassa Billinghamissä. Noidenkin kanssa on mukavaa kun mahtuu vähän paksumpikin pokkari ja viinipullo mukaan kameralaukkuun.

Olinhan itse tottunutkin jo tuohon vähän kevyempään reissaamiseen tuon Leican kanssa, yhtä linssiähän siinäkin pääasiassa käytin. Tosin silloin oli mukana kuitenkin aina joku pikkudigipokkari ja ne filkat. Että siitä on kevennytty kyllä kanssa. Monipuolisempihan tämä digi tosin on, videotakin tuli yllättävän paljon käytettyä, jopa ihan taide-mielessä. Kun vaan keksisi mitä niillä tiedostoilla nyt tekisi sitten. Mutta onpa matskua. Ihan käyttismatskua, sanoisin jopa.

Lämpimästä kylmään. Tänään oli ensimmäinen varsinainen pakkaspäivä. Herranjestas miten masentavaa.
Kuvassa myös uudet kenkäni, Haglöfs X-Hale GT. On hyvät.

Onko se vuosi nyt sitten paras mahdollinen aika? No jaa, aika äkkiä se meni, tosin oli aika hektinen vuosi muutenkin. Voi olla että kuukausi on liian lyhyt aika, varsinkin vähemmän aktiivisille kuvaajille. Joka päivä jos kamera on mukana ja käytössä niin sitten ehkä.

Jotkuhan tätä suosittelevat filmikameralla, siihen lisätään sitten vielä yksi filmi. Eli Leica, 50mm, Tri-X. Jos olisi aikaa ja rahaa kehitellä ja skannailla ja ostaa filmiä niin ihan salettiin alkaisin uudestaan. Ja on varmasti vielä opettavaisempi ja tiukempi vuosi se. Ehkä mulle liiankin, on kuitenkin hetkiä jotka haluan tallentaa väreineen. Meillä on Suomessa kuitenkin niin suuri osa vuodesta mustaa ja harmaata että ne harvat, kliseisesti ohikiitävät hetket on saatava tallennella rauhassa väriensä kanssa. Mieluusti vielä äänien ja hajujenkin minun puolestani. 

No bongatkaa nyt sitten tämä. Ruutukaavalla ollaan.

Oliko vaikeaa? Oli alussa. Teki mieli laajempaa, teki mieli zuumia. Onneksi tuo valovoima on kunnossa, sen kanssa ei sentään tullut hullutusta.
Paitsi että tuli tavallaan, kyllä se D3 ja muut täyden kennon kamerat vaan sen oman temppunsa tekee hienosti. Se kapoinen syväterävyysalue. En minä sitä nyt NIIN kaipaa, mutta voi herranjestas sitten kun sitä on ihan vain vähäsen. On se kuitenkin oma juttunsa sekin. Ehkäpä siinä olisi seuraavan projektin aika tosiaan, nyt kun se tuo Nikon D800nenkin näyttää lähenevän kovaa vauhtia. Pienempi täyden kennon runko varmasti aiheuttaa edes jonkinmoisen D700sten myyntiboomin, jota voisikin jo hyödyntää. Se uusi 50mm, vaikka edes 1.8sina sille kaveriksi, ei olisi välttämättä edes kallis juttu.

Mutta aina se helpotti, yleensä kun otti sen Firman työkassin olalle. Nikon D3 + 14-24mm f:2.8 + 35-70mm f:2.8 + 80-200mm f:2.8 + 50mm f:14 + 60mm f:2.8 Micro + SB-800 + muut rillukkeet on painoltaan sen verran reilu satsi kuitenkin että ei harmittanut lainkaan niin paljoa kaluston rajoittuneisuus. 

Eniten kuitenkin ikävä on ollut neulanreikiä, etenkin kun niitä oli vuosikin sitten niin vähän tullut tehtyä. Jossain vaiheessa jo ajattelin että josko tuota PH-1stä nyt edes kameraksi voi laskea, että oisko voinu käyttää, mutten sitten jaksanut. Jos vaikka paperinegaa alkais pikkuhiljaa leikkelemään, ottais ihan pohjahunnutustestit ja kaikki tuossa keittiössä.

Joskus on laitettava näitä perhekuviakin. Masa siinä isänpäivän kirkossa. Minäkin olin paikalla.

Mitä jäi käteen? Kyllä nuo alussa mainitut teesit ihan paikkaansa pitäviä oli. Jotenkin selkeämpi tunne monesti kuvatessa. Ne kameran ominaisuudet ja linssin kuvakulma piirtyvät sangen nopeasti selkärangan nikamien välimaastoon. Kliseistähän se on, mutta jos tietää jo kameraa silmälle nostaessaan että "Tosta se rajaa ja tuolta tuon", niin onhan se hieno tunne. Nopeuttaakin kuvaamista varmasti kun ei tarvitse eestaas kävellä ja tiirailla. 

Toinen opittava juttu on se että pitää oppia hyväksymään se että kaikesta ei kuvia sitten vaan saa otettua. Voi joskus vaan tyytyä siihen katsomiseen ja näkemiseen. Se on kauneinta monesti. Tässä saattaakin piillä koko harjoituksen tärkein asia. Ei ole pakko ottaa sitä kuvaa. See, and move on.

Tänäänkin aamulla katsoin tuossa seurakunta-talon seinustalla kun oli ruusupensas ja joku koriste-aronia tai semmonen vierekkäin, kummassakaan ei lehtiä, toinen täynnä punaisia marjoja ja toinen sinisiä, molemmat ihan jäässä ja harmaita ja kiinni toisissaan. Hieno. Ihan turha olisi ollut yrittää ottaa kuvaa. Joo, olis siinä näkyny ne marjat ja kaikki, mutta ei se olisi näyttänyt miltään. Katsoin, hymyilin ja jatkoin matkaa. Parempi näin.

On tosiaan hieno projekti, tärkeimmäksi saaliiksi siis jäi kyky olla ottamatta kuvia? No onneksi nyt ei ihan, kyllä mä sanon että hyötyä oli. Ja nyt on mennyt jo pari päivää, eikä tässä kourassa nyt vielä muita kameroita ole käynyt, eli on tässä tavoille opittu kai.

Lomo taitaa tosin lähteä Petroskoihin mukaan, tuossa sopivasti jotain vanhentunutta negaakin tipahti jääkaapin ylähyllyltä aiemmin silmien eteen. Onhan se kotonaan käytettävä, tai ainakin kotimaassaan. Petroskoi nyt ei NIIN kaukana Leningradista ole...

Nahka Albertkin on muisto vain enää.
En koskaan tajunnut miksei siinä ole tavuviivaa välissä.

Muuten, todennäköisesti seuraava ostos onkin parin viikon päästä monochromilla käydessä tämä: Wanderlust PinWide, jota olen jo Kickstarter-ajoilta silmäillyt kieli pitkällä. Edessä on kirkas tulevaisuus. Tai siis aika synkkä, kun on neulanreiästä kyse... :D

Panasonic GF1: Välitilinpäätös

Koska kaikki on mennyt pieleen ja kuvia on kertynyt ja niitä on vuodenloppuun asti käsiteltykin blogia varten valmiiksi, mutta ei ole saatu aikaiseksi tänne laittaa, ja kun harmittaa tuo järjestyksen sotkeentuminenkin, niin nyt teemme näin: Laitan koko loppuvuoden yhteen postaukseen, ja vähän muutakin. Aikajana ja päiväkirja-osio on kuvien kommenteissa, asiaa tulee kuvien välille.

Niin. Nyt olisi aika miettiä vähän kameroita. Tai oikeastaan vain tätä yhtä, eli KeeÄhvää. Panasonic GF1stä siis.

-11: Kuusen koristelu. Eiliseltä Suhan retkeltä kotiin tuotu kuusi tiputti neulasensa melkein tuossa vaiheessa jo.

Yhteiselomme on nyt jatkunut hivenen reilun kaksi kuukautta, ja onkin tosiaan aiheellista katsoa vähän taaksepäin, oman ja lukijoidenikin iloksi.

Kovaan iskuun on näin harrastaja/vapaa-ajankameraksi päässyt kaveri näin heti alkuun, kiitos tuon epäonnistuneen (kyllä, kyllä nyt voi näin todeta tapahtuneen, pahoittelen) 365-projektin, nimittäin kuvalaskuri kamerassa osoittaa tänään lukemaa 2960, eli laskujeni mukaan noin 44 ruutua päivässä on suljin livertänyt. Tietenkin siinä on ihan kaikki laukaukset, varsinaisia kuvia ei ole tietenkään noin paljoa jäänyt, olen aika aktiivisesti poistellut kehnoja tai turhia tai muutenvaan ylimääräisiä kaksoiskappaleita. Mutta se on siltikin minulle hurjasti kuvia.

-9: Ruokabandiitti. Päivä jäi väliin. Ei, en tiedä miksi. I have failed.

Mikä muu on kuvamäärissä hurjaa, on se ns. "keepereiden" määrä. Eli ne paremmat kuvat, joihin voi jo vähän olla tyytyväinen. Leicalla kuvatessa ei tämmöiseen olisi ollut toivoakaan, ehei. Toki ne täysosumat sitten olikin makeita kyllä.

-8: Aatonaattona Suhalle takaisin lämmittämään. Ukki ja Mummi oli jo ehtineet kyllä hoitaa sen puolen. Mutta Masi halusi kovasti auttaa Ukkia lieden kanssa.

Kuvat ovat myös hurjia laadullisesti. Tässä ihan vastikään näin ensimmäisen kerran paperille vedostettuja kuvia, ihan normaaleja kymppikuvia näistä, ja ensivaikutelmahan oli enemmän kuin positiivinen.
Varsinkin kameran näytöltä katseltuna kuvat näyttävät jotenkin masentavan digiltä, luonteettomilta, tasapaksuilta, platkuilta ja muovisilta. Ei kaikista rohkaisevin ensivaikutelma, ei.
Totuus kuitenkin vähän paljastuu tietokoneella, Lightroomissa perus-mikko-kontrastin lisäilyn jälkeen näyttää jo paremmalta, ja terävöinnit sun muut kommervenkit sitten muun ohella nostavatkin kohinaa just passelisti esiin, ja lopputuloksena onkin ihan valokuvan-oloinen printti!

-8: Kuun nousu jäätyneen meren yllä? Ei ihan.

Varsinkin Berliinin-kuvia läpikäydessä huomaa miten erilailla sitä tulee kuvattua, Leicaan verrattuna. Kokeilua on luonnollisesti enemmän, ja sen tuomia uusia kulmia, mutta jotenkin Leican kanssa tuli kuitenkin enemmän mentyä ikäänkuin läpi jostain, kohteeseen sisälle. Ei se kuvissa taida näkyä, mutta kuvatessa on semmoinen tunne.
Tosin Berliinin reissulla ei ollut tuota etsintä kamerassa, sen kanssa homma tuntuu jotenkin enemmän valokuvaamiselta. Ei niin irtonainen fiilis ole, se siinä on.

-7: Traditioita kunnioittaen. Toinen vanha, toinen uusi. Vanha traditio on se että otan kuvan tuosta peilistä, se on tehty jo yli vuosikymmenen ajan. Uudempi on se että jouluaattona muun jengin ollessa kirkossa minä teen eksymisretken Metsään. Tässä ollaan menossa.
Tänä vuonna en eksynyt oikeasti lainkaan, toisin kuin viime vuonna... :D
Edellisyönä mittari käväisi lukemissa -34.5, mikä oli Joulunajan pakkasennätys Suomessa.  

-8: Ennakkolahja jouluaattona. Tuntui kelpaavan. Mikaelillekin kelpasi yllättävän hyvin.

-7: Jouluaamiaisen työvälineet. Mukavan rauhallinen aamu, pikkuhiljaa porukalla pöytää kasaan. 

Mustavalkoisia kuvia on tullut otettua aika paljon, samoin kuin neliönmuotoisia kuvia, 1:1-rajauksella siis. Tuo on minulla laitettu niin että C-1 asetuksessa on mustavalkoinen 1:1-kuva, aukon esivalinta aukolla f:1.7, herkkyys ISO 1000 ja kuvansäätimet kontrastin ja terävyyden suhteen tapissaan, sekä tallennusmuodoissa RAW+pieni JPEG. Siinähän käy silloin niin että kamera ottaa ja näyttää kuvatessa mustavalkoisen kuvan, mutta tallentaa kortille värillisen RAW-kuvan, ja pikkuisen jiipegin, johon nuo kuvasäädöt tarttuvat, eli se jpeg on oikeasti kontrastikas mv-kuva. Näin voin säästää värin, mutta myös näen myöhemmin miltä kuva on kuvattaessa näyttänyt. Ja toki, on siitä jpgstä helppo askartaa blogiinkin kuva.
C-2-asetus on sitten muuten sama, mutta herkkyys on ISO1600 ja kuvan koko on 4:3, eli koko kennon tieto talteen.

Vielä jos tuo tallentaisi RAW-kuvan siten että 1:1-kuvasuhteella kuvattaessa rawiin jäisi kuitenkin koko kennon ala näkyville, voisi säätää rajausta vielä myöhemmin. Olympuksethan ilmeisesti näin tekevät, pisteet siitä heille.

-7: No nää nyt on tämmösiä.

Napakassa pakkasessa napakka omakuva. GF1 on muuten hemmetin mallikas mustavalkokamera.

Mökkielämän ihanuuksia. Ei noita pieniä ilkeä puuseehen laittaa kolmenkymmenen asteen pakkasilla. Joten Isi pesee, Isi tiskaa.

Tuosta Panasonic vs. Olympus-tilanteesta vielä sen verran että aika tasoissa ovat, suuremmalla budjetilla jos olisin ollut liikenteessä niin olisi saattanut valinta ollakin rungoksi E-P2, vaan kun pelkkä runko olisi maksanut melkein puolet enemmän kuin GF1+linssi niin ei kyllä nyt, ei.
Uusi E-PL2 vaikuttaa muuten varsin mainiolta peliltä, samoin kuin GF2, jonka kosketusnäytön voisin ottaa mieluusti GF1seenkin...
Yksi oleellistakin oleellisempi seikka Panasoniccien puolesta on tuo valittavan kokoinen tarkennuspiste, nyt sen saa sopivan pieneksi.  Suuresta syväterävyysalueestaan huolimatta tuolla 20mm f:1.7lla kun täydellä aukolla kuvaa niin saa kyllä katsoa mihin tarkentaa. Olympuksien noin suunnilleen neliökilometrin kokoinen tarkennusalue ei oikein tunnu toimivala ratkaisulta...

Nuuh. Yllättävän hyväntuoksuinen lapsi, Kalavaiseksi.

-6: Tapaninpäivänä show siirrettiin Napen ja Mikan luo. Vaatimattomat parisenkymmentä ruokailijaa taas. Kuvassa kaksi Masaa. Makkara ja musta. Toinen Tampereelta.

Vaikka olenkin näin tyytyväinen kameraan, niin toki parannusehdotuksiakin on. Etsimen ja rungon yhteispeliä voisi parantaa Olympuksen suuntaan, linssi saisi olla musta, kamera saisi näyttää kuvan esikatselutilassa sen todellisen terävyyden (nyt siitä toki näkee onko kuva terävä vai ei, mutta tietokoneella availtuna aina on enemmän tavaraa kuin mitä kameran näytöltä saa käsityksen), hihnan kiinnityslenkit saisi olla kunnolliset, ja onhan niitä kai vielä muutakin.

-5: Tapaninpäivän jälkeen koitti odotettu aamu, eli lähtöaamu Jyväskylään. Jonka DPD kyllä pakettisekoilullaan onnistui pilaamaan täydellisesti, joten matkaan päästiin vasta pitkällä iltapäivän puolella.

-4: Yritin suhtautua Jyväskylään fotograafisesti. En sentään cinemaattisesti.

Ja toki voi käydä Rossossa syömässä jos haluaa.

Perusherkkyys kamerassani on jostain syystä asettunut arvoon ISO 640, jonka piti olla miltei käyttökelvoton kaiken lukemani perusteella... Seuraavaksi käytetyin arvo on ISO 1000, ja sen jälkeen ISO 160. Kertakaikkisen outoja ISO-lukuja, mutta noin se jostain syystä menee.
640 riittää tuon aukon kanssa aikalailla kaikkialla, ja on kuitenkin vielä minun mielestä ihan täysin käytettävä kuvalaadullisesti ajatellen. Korkeammallekin toki on joskus mentävä, ja myönnetään että siellä 1600-osastolla se kuva on valotettava oikein, sitä ei enää juuri jälkikäteen kaivella sitten. Vaan niinhän se oli aiemmin filminkin kanssa, paitsi että silloin Fujin Kasisatanenkin oli jo valotettava oikein, alivalotusta se kesti vielä kehnommin kuin tämä Pansku.

Jopa Matti hyväskyy tosiasian.

-3: Lähtöpäivän aamuna onnistuin irrottamaan itseni hetkeksi kaupungille. Vaikka en oikeasti onnistunut, vaan Masi tottakai lähti mukaan.

Keskustiellä oli Linnun muistomerkki, tai jotain.

Mutta loppupeleissä fiilis on tämä: Kyllä minä tästä kamerasta pidän, pidän oikein hemmetin lailla. Mustaksi teipattuna sopivan hillitty, utilitaarinen, huomaamaton pieni kamera, jolla on suuri sydän. Kyllä meille tulee varsin hyvä vuosi epäilemättä.

Hahaa, no taas tämä.

Ja voisin jopa väittää että vaikka kalusto onkin valitusti rajoittunut luonteeltaan, niin selviän varsin mallikkaasti. Laajista nyt välillä on kaivannut, mutta esim. Berliinissä niistä muutamasta kerrasta selvisi enemmän kuin hyvin kuvaamalla kolme-neljä ruutua panoraamasti vierekkäin ja Photoshopin automaatilla yhteen rumpsauttamalla suoraan Lightroomista. Ja niihin kertoihin kun minä laajakulmaa tarvitsen niin se valtava resoluutio mikä lopullisessa kuvassa sitten on, niihin se passaa oikein mainiosti...

Valo pimeydessä. Ja on, on sitä kyllä vinjetoitukin lisää.

No okei, kesälle ajattelin kyllä polarisaattoriin sijoittaa, se on epäilemättä maisemissa paikallaan, aurinkoisena päivänä.
Ja jos oikein alkaa ahdistaa niin Nikonin tai Leican adapteri on aina mahdollinen. Se kyllä menee "yksi linssi, yksi kamera"-eetokseni ulkopuolelle. 55mm Micro-Nikkorista vaan tulisi kauhean kiva pikkutele potretteja varten... Vaan ei, must... resist.

Nyt on pahahko bongaus Jyväskylä-tietäjille. Mistä?

-2: Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Tai itseasiassa vain poispäin työhuoneesta. Uudenvuoden aatonaattona piti käydä oikein työhuoneella. Tosin vain kaivamassa laatikosta isopäistä USB-johtoa, kun alkaa tän Omenan FireWire-portit käkkylöimään, enkä saanut varmuuskopioloisia tehtyä.

-1: Uudenvuodenaatto, kuten kuvasta voi arvata. Uudenvuoden juhlista tulikin ennalta-arvaamattoman tärkeät minulle, sillä ensimmäistä kertaa Joensuuhun muuton jälkeen juhlissa oli mukana myös minun oma kaveri. Ei siis sukulainen tai muu tuntematon vieras, vaan ihan oikea mun kaveri. Pienet on askeleet, mutta isot on ilot. Kiitos siitä.

Loppukaneettina otan vielä kantaa tuohon 365-projektiin.
Ei se nyt näköjään minulta onnistu. Kuvia on tullut kivasti, mutta onko niistä nyt joka päivälle jotain postaamisen arvoista?
Ei taida olla.
Itse kuvaaminen tuntuu tällä hetkellä kyllä oikein mukavalta, joten kyllä niitä kuvia tulee blogiinkin asti. Varsinkin kun nyt on noita muutoksia elämäntilanteeseen tulossa, niin voipi jopa aikaakin olla tarjolla aiempaa enemmän.
Näistä muutoksista (mistä lisää helmikuun alkupuolella!) johtuen myös kuvantekomahdollisuudet muuttuvat, joten tästä blogista tuleekin pääasiallinen kuvien esittely- ja jakamismuoto. Ei sillä että niitä nyt paperikuviksi mitenkään paljoa ole tähänkään mennessä tehty kylläkään, mutta nyt sekin on vaikeampaa kuin ennen.

Oman pään kummallisuuksista

Tajusin tuossa että jostain kumman syystä olen melko tietoisesti ollut laittamatta tähän blogiin ns. "hyviä kuvia". Tiedättehän, niitä kuvia mihin on tyytyväinen. Mihinkähän niitäkin tulee säästeltyä muka?
Kirjaan?
Näyttelyyn?


Justjoo.

"Tähän on tultava muutos."

Joskus. Mutta ei nyt.

"Park Inn Berlin"
Leica M6, 35mm Summicron, Fuji Superia 400

Nyt jatketaan Berliinin fiilistelyä. 


Hämmentävää, sain viimein eilen viriteltyä tuon vahvistimen ja vastikään Suhalta takaisin saadun CD-soittimen tuohon makuuhuoneen lipaston päälle, ja nyt on kuunneltu päivän verran ihan radiota. 
Tämä on siis luksusta, koska nuohan oli aiemmin tuolla olohuoneessa, ja siellä ei taas koskaan saanut kuunnella rauhassa mitään, kun Mikael on siellä aina. Nyt on toisin.


Now Playing:
PMMP - "Matoja" via YleX