Olympus EP-2

Kuva: Olympus

Olympuksen setä kävi eilen. Sillä oli mukana EP-L1 ja EP-2 ja kakkulat ja etsimet. 

EP-L1sestä ei voi sanoa mitään, muovinen rimpula, jostain syystä käyttöliittymäkin oli jätetty kehnommaksi kuin uusissa kompakteissa. Hintansa arvoinen kamera, 599€ tulee meille hyllyyn peruspaketti 14-42 millisellä kakkulalla. En tykännyt.

Mutta tuo EP-2nen sen sijaan. Nythän on se outo tilanne että en ole kunnolla päässyt (ihan pikaista roplausta Berliinissä Mediamarktilla ei lasketa) koskemaankaan m4/3-systeemin kameroita. Olen aina ollut vapaapäivällä kun Olympus tai Panasonic on ollut käymässä liikkeellä. Joten ensi tutustuminen oli herkkä hetki, näitä olen kuitenkin odotellut aika pitkään.

Ensivaikutelma? Parempi kuin oletinkaan. Kamerahan tuntuu ihan OIKEALTA kameralta, tukeva, painavakin. Jämäkät nappulat. Se on viimeinkin kameran värinen, eli musta. Yksi suurimmista turn-offeista EP-1sen kanssa oli nimenomaan tämä väri-asia. Ja se etsin, mutta siitä kohta lisää. 

Käsittämättömästi tässäkin on vielä sitä wanhaa Olympusta sisällä, eli se käyttöliittymä mistä olen aiemminkin itkenyt. Miksei tähän voinut laittaa tuota samaa oikein toimivaa (mutta kamalan rumaa) softaa mitä E-sarjalaisissa järkkäreissä on? Se on kuitenkin oikeasti hyvä se systeemi? Ensimmäinen kamera pitkäänpitkään aikaan missä joutui puolen tunnin käpistelynkin jälkeen vielä eksymään ja miettimään että mitäs nyt. Ja se on kuulkaa aika paljon sanottu se, tässä ammatissa kuitenkin on joutunut altistumaan kaiken merkkisille kameroille.

Tässä muuten paljastuu koko totuus. En ole ehtinyt edes tukkaa leikkaamaan, saati sitten blogia päivittämään, pahoittelen edelleen. Kuva otettu hämärässä sosiaalitilassa, Lightroomissa vaalennettu ihan sikana ja pieni kohinan poisto. Ei se nyt D3selta näytä, mutta väittäisin kuvanlaadun olevan hämärissäkin minulle riittävä.) Vaikka eihän sitä nyt tästä kuvasta näekään kun on niin pieni.

Itse kamerahan on kyllä sitten mitä mainioin. Istuu käteen, vaikka saisi olla vähemmän kiiltävä, nytkin sain jo itseni kiinni itse teossa, pyyhkimästä takapuolen kromiraidasta sormenjälkiä pois. Toki etupaneelille joutuisi aika raskaalla kädellä näyttämään teippiä&tussia, ihmeellinen pakko suunnittelijalla on ollut laittaa tuo raita eteenkin. Miksi? Tämänhän piti olla se "valokuvaajille suunnattu" malli. Ei tähän mitään koristeita olisi tarvittu. 

Kuvan ottaminen oli muuten yksi asia mitä olen miettinyt tämän suhteen, että minkälaisen äänen nämä kapineet pitävät? No nyt tiedän ainakin miltä Olympus kuulostaa, hiljaisempi kuin Leicani, se taitaakin jo riittää. Mukava, pehmeähkö naksaus, sulkimen ääni on aina sulkimen ääni. Ei tule mistään kaiuttimesta, ja tuntuupa se kädessäkin ihan vienoisesti. Näin se kuuluu tehdä, sanon minä. 

Kuvanlaadusta vain sen verran että noin äkkiseltään tosiaan väittäisin sen olevan riittävä. Ei se kunnollista kroppijärkkäriä (Samasta hintaluokasta Nikonin D90 nyt esimerkiksi) tietenkään voita, mutta en ole ihan vakuuttunut että sen tarvitseekaan, tai että sitä kukaan täysjärkinen nyt lähtisi odottamaankaan. Kenno on kuitenkin pienehkö, vaikka kompaktimaailma onkin kaukana takanapäin vielä. 

Tästä riittävyydestä sanottakoon nyt siis niille jotka ei minun päätäni tunne, että minä olen niitä ihmisiä jotka kykenee kuvaamaan D200sella ISO3200-arvoilla ihan surutta, ja tekemään niistä vielä 30x45-kokoisia printtejäkin hyvässä lykyssä. Eli en ole varsinaisesti kohinalle allerginen, varsinkin nyt kun Lightroom osaa siivota automaattisesti kuvista sen minua haittaavan isokokoisen chromakohina-väripallottelun pois. Luminanssikohina on siis ihan tervetullutta meille. Ja suuren osan kuvistanihan kuvaan ISO400-värinegalle joka skannataan Noritsun minilabbiksella pääsääntöisesti. Ne on melko rakeisia jo, vaan hyvät 30x45cm-kuvat niistäkin tulee, on kelvannut muidenkin seinille varsin mainiosti.

Että jos kamera on ISO1000-1250 akselilla selkeästi siistimipi kuin nelisatanen kinonega skannattuna, niin kuvanlaatukeskustelu loppuu minun osaltani siihen. Toki tuo Nikon D3sen jälki hämärissä yllättää aina, ja kyllä, avaahan se ihan uusia maailmoita kuvien ottoon. Mutta se onkin ihan eri asia jo se, ja toisen postauksen aihe.

Takaisin Olympukseen siis. Linssit on nyt vähän osastoa meh, 17mm f:2.8 pannari on oikein kivan kokoinen ja silleen, mutta auttamattoman hidas kuitenkin tämmöiseksi linssiksi. Ja miksi hitossa senkin pitää olla hopean värinen? 

14-42mm zuumi oli aivan kamalan näköinen, vaikka tuntui ihan ookoolta. Käsittämätön rakenne, upotettuna ihan sievän näköinen, mutta mitäpä se auttaa että se siellä laukussa on sievä, tai olkapäällä roikkuessaan kun ei ole kuvauskunnossa. Linssi pitää vapauttaa upotuksestaan, ja sitten se tuleekin todella rumasti kahdessa pykälässä ulos. Ei näin.

Kuva: www.bangkoksite.com

Ei mikään suuri ihme että Olympuksen pressikuva-arkistosta ei löydy ainoatakaan kuvaa missä tuo zuumi ei olisi upotetussa asennossaan. Silleenhän se on melkein linssin näköinen, ihan niinkuin se E-sarjalaisille tehty 14-42mm joka on kittilinssien parhaimmistoa myös optisesti... Ei muuten ihan ensimmäisenä Googlen kuvahaullakaan osunut. Häpeääkö ihmiset tuota linssiään, kun kaikki cameraporn-kuvatkin on ollut pakko ottaa upotettuna?
Tuossa kuvassa näkyy nyt sitten myös se etsin.
Niin. Se etsin. Olympus itsekin tajusi että ei tämmöistä kameraa kukaan VALOKUVAAJA osta (ainakaan moni), ja tyydy kuvaamaan kompaktisti takanäytöltä. Ei se vaan tunnu hyvältä. Joten nyt tuon mukana sitten tulee tuo ulkoinen etsin vakiona.
Ja millainen etsin se onkaan. Kääntyy 90 astetta ylös (muuten kun laittaa kuvasuhteeksi 6:6 (miksei sekin muuten voi olla loogisemmin 1:1?) ja kääntää etsimen niin tuntuu melkein kuin Hasselilla kuvaisi... :D), on skarppiskarppi ja päivittyy nopsaan. Täysin käyttökelpoinen valokuvauskäyttöön, aivan täysin.
Mutta. Puhumattakaan siitä että salamaahan ei samaan aikaan sitten oikein käytellä, niin se tuo koko. Ei voi olla mahdollista etteikö tuota olisi pienemmäksi saanut. Nyt kun tuo on kamerassa kiinni niin kyllä se kuulkaa melkein saman kokoinen on kuin ihan oikea järkkäri, vähän hankalamman muotoinen vaan, ja helpommin rikkimenevän tuntuinen. Mitä tällä nyt sitten oikein enää tekee? En minä ainakaan paljoa.

Aika ristiriitaiset fiilikset siis. Objektiivien ongelmat saa korjattua Panasonicin linsseillä, ja mahdollisesti tulevaisuudessa myös Sigmoilla, mutta tuo etsin on se dealbreaker minulle.
Kai.
Saa nyt nähdä, noita on nyt tilattu hyllyynkin meille, että pääseehän tuota vielä ränkkäämään. Hämmentävästi kuitenkin ei tuolla pannukakulla, vaan molemmat EP-2 ja EP-L1nen tuolla kamaluuksien-huippuzuumilla. No, aina ei voi voittaa.

Todennäköisesti kuitenkin jään odottelemaan vielä tulevia laitoksia, Nikonin ja Canonin vastaukset tähän on katsottava tietenkin vielä, liekö jo Maaliskuun kahdeksantena? Focus-on-Imaging-messut alkaa Englannissa, ja nyt vielä tämä:
http://nikonrumors.com/2010/02/25/countdown-mystery-in-black-and-yellow.aspx

Voi kun joku tekisi tämmöisen sisäisellä etsimellä ja runkovakaajalla. Odotellessa viihdytän itseni etsimällä halpaa käytettyä Leica M8ia. Sekin ajaisi tämän asian enemmän kuin hyvin.

-14:

Tämä ihan oikeasti kuvasi päivää ihan täydellisesti

Kokonainen päivä sohvalla, melkein. Aurinkokin paisteli hetken aikaa, ja paljasti miten likainen ikkuna onkaan.
Ei semmoisesta kuvaa ilkiä laittaa. Mutta pehmeän pakkas-iltapäivän tunnelman ilkiää!

Neulanreikäleipä

Olin tänä aamuna Oikein Reipas Poika. Sain ennen töihin menoa aikaiseksi uuden neulanreikärunkotulpan Leicalleni, puolisentoista kiloa leeipee alulle ja ehdin käydä shoppailemassa Clas Ohlsonillakin. Oi-JOI.

Siinä siis pinholetyömaa, neulanreiän läpi nähtynä tottakai. Tein varuilta viisi reikää, perinteisesti viilipurkin kanteen ja nuppineulalla. Oldskoolia, nössöt ostaa laserporatun reiän eBaysta. Pöydällä näkyvä rulla erkkariteippiä oli siis syy Clas Ohlsonin reissulle, ei vaan löytynyt mistään Holganpaikkausteippiä enää. Vastahan mie sen tässä näin, niin aina.

Tämä on kuvattu reiällä numero Viisi, eli viimeinen osui kohdalleen sitten. Tuntuu olevan aukkokin suunnilleen sama f:150 kuin edellisessä, samoilla ajoilla mentiin kuin aiemminkin. Eli mitataan mittarilla aukon f:8 lukema ja luntataan mittarin taakse teipatusta taulukosta oikea aika hivenen pienemmälle aukolle, tässä tapauksessa siis f:150, ja Fotomik PH-1sen kanssa sitten f:226. On se huikeaa.

Sitten asiaan, eli leipään.

Aloin tuossa viikko sitten testailemaan tätä "no knead"-tyylistä leivän tekoa, eli metodia jossa taikinaa ei vaivata lainkaan. Taika on järkyttävän pitkässä kohotusajassa, jonka aikana leipä (tai siis hiiva ja jauhot tietenkin) loihtivat sitkon jostain kummasta. 

Ei sitä usko, mutta toimii. Tämähän on jo muutaman vuoden vanha trendi, nyt jo kai laskemaan päin. Olin kyllä kuullut aiemmin tästä, mutta enpäs vaan ole saanut kokeiltua. 

Reseptin jaan tässä, tämä on suorilta napattu tuolta Voisilmäpelin puolelta, tack vaan.

3 1/2 dl vettä

3/4 rkl kuivahiivaa (Jos teet tuplataikinan niin tää on melko tasan pussillinen kuivahiivaa sit.)

1 tl sokeria.

42-asteista vettä, siihen liuotat sokerin ja hiivan. Anna olla muutama minuutti, niin että alkaa kuplimaan.

Sitten

6-7 dl jauhoja

3/4 rkl suolaa

Sekoita hiivavesisokeri-nesteeseen jauhot, eli tee taikina. Tulee melko löysä, riittää että sotkee tasaisesti vaan kaikki ainehet. Anna seistä liinalla peitettynä 4-5 tuntia. Poistu vaikka töihin välillä.

Taikinan kohottua yritä muotoilla kaksi leivän oloista kökköä leivinpaperin päälle. Aika paljon saa olla jauhoja käsissä että onnistuu. Ihan sama vaikka tulee rumat, kyllä ne siitä kaunistuu sitten. Jauhota hyvin (ettei tartu liinaan), ja kohota vielä puolisen tuntia tai jotain liinan alla. Viiltele daideellisesti pinta, ja työnnä 225-asteiseen uuniin kunnes kumisee pohjasta ja näyttää kivalta. Ehkä 20 minuuttia. Mie teen niinku Voisilmäpeliläisetkin että kuumennan pellin uunissa lämmityksen ajan ja sitten nykäisen vaan leivinpaperin leipälössyköineen siihen päälle ja uuniin. 

Jos tuohon haluaa sen ihanan rapsakan pinnan niin sitten uuninkestävä astia uunin alatasolle heti alkuun, ja samalla kun laitat leivät uuniin niin viskaat siihen uuniastiaan lasillisen kuumaa vettä, ikään kuin löylyn heitto, ja luukku äkkiä kiinni. Tosin mie en nyt viimeseen kolmeen lastiin ole tätä tehnyt, ei ole syömistä haitannut.

Niinku tolleen. Nyt tuli vähän vähemmän esteettisiä, tein tuplataikinan ja se jäi kyllä aika reilusti löysän puoleiseksi. Tiukemmalla taikinalla saa muotoiltua pallomaisemmat leivät heti alkuunsa, ja päälliviillot pysyy nätimmin kasassa.

Eli koko hommaan menee about 5 minuuttia aamulla ja kaikkinensa 45-60 minuuttia iltasella, josta siinäkin aktiivista tekemistä on se 2 minuuttia.
Lopputulos on jotain huikeaa kyllä, onhan tätä leipää aina tehty, mutta jostain syystä en ole koskaan osunut näin lähelle ns. kaupan leipää, eli se tietty kuohkeuden ja nitkuisuuden yhdistelmä on jäänyt saavuttamatta.

Kannattaa kokeilla, suosittelemme. Tää oli sit kolmas satsi leipää tällä viikolla, eli kaupan kassa ei ole kovin paljoa karttunut kyllä.

Jyväskylä ulkopuolelta

Viimeinen siivu Berliiniä. Latasin kameran Cicrcus Hostellin kattohuoneiston makkarissa vielä ennen lähtöä. Yhtään kuvaa en tullut enää ottaneeksi kuitenkaan. Mutta ihana ylläri oli kuitenkin.

Kävin tuossa viime viikonloppuna lomailemassa Jyväskylässä. Se on aika jännää että kun on reilut kaksi vuotta ollut pois, niin alkaa nähdä vähän uudella silmällä paikkoja. Hetkittäin tuntui melkein kuin olisi ihan jossain oikeasti uudessa paikassa kameran kanssa.

Kuitenkaan sitä ei ihan samalla tavalla vielä näe tuoreemmin, mutta jotain kuitenkin jo tapahtuu. 

Taas oli mukana laukullinen kameroita, tosin oikein maltillisesti, Leica+35mm, Nikoni + 17-55mm ja 105mm ja Ixus. Yhden kävelyn jaksoin kantaa koko roskaa mukana, sitten tapahtui se mitä aina, Leica olalle ja ulos. Mulla ei tule edes otettua kuvia kun on laukku, kameraa ei vaan saa ulos sieltä. Ihme juttu. Leican voi pitää siinä roikkumassa, iltasella tein kuten ulkomaillakin, eli laitan sen takin alle oikealle olkapäälle riippumaan, sieltä se nousee nopsaan silmälle ja laskeutuu takaisin alas piiloon. Niinkuin sitä nyt kukaan yrittäisi viedä. Vaan eihän sitä koskaan tiedä.

Mietiskelin oikein ajatuksen kanssa, että minkälainen Sen Kameran pitäisi olla. Siis jos hyväksytään se että Leica M9siä en todennäköisesti tule omistamaan ikuna. 

Panasonicin GF-1 (eli Kapalta tuttu GirlFriendi) menee tällä hetkellä lähimmäksi, sen 20mm f:1.7-kakkulan kanssa. Ainoa mikä riipii on etsimen puute, mie vaan haluan sen. No onhan se ulkoinen siihen, mutta maksaa turhan paljon. Tosin maksaahan se kamerakin turhan paljon, joten...

Hauskaa että jotain vaan pysyy edelleen, vaikka baari on Poppari, eikä siellä Jazz-musiikkia ole ollut ainakaan vuoteen viikonloppuisin kun olen kaupungissa. Aina jotain 70-luvun rock-coverbändejä.

Siitä poikkeuksellinen reissu oli etten edes päässyt Vakiopaineeseen. 6€ lippuun ei vaan taipunut tällä kertaa. Mutta Perhepuistossa sain käytyä Mikaelin ja Mummon kanssa. 

Urbaania explorointia tuli sitten harrastettua senkin edestä, kävelin molempina päivinä useamman tunnin lenkit keskustassa ja kampuksella ja vähän muuallakin. Mukavaa rauhoittumista, jotenkin pakottoman oloista oli kuvaaminenkin.

Vanhoja paikkoja on taas surukseni hävinnyt, uskalsin vasta nyt käydä katsomassa tämän takana ennen olleita vanhoja taloja, mitälie käsityöläistaloja olivatkaan. Kyltin mukaan ne on johonkin siirretty, minnelie?

Maailman kallein (koti)kirpputori oli. En uskaltanut mennä, vaikka tuttu mies pitääkin. Liekö häätö tullut. Hauskat tukipalkit on kyllä vanhaan radanvarsitaloon keksitty, kiskot kutsuvat, kliketi-klok.

Takapihojahan kuvasin aikoinaan 90-luvun puolella enemmänkin, tosin kesällä. Ei niissä talvella tuntunut mikään oikein sykähdyttävän. Tämä oli tosin hauska, tuttuakin tutumpi talo toisella puolella. Jotain niissä kuitenkin on, unohdetut ja menneisyyteen jääneet. Harvemminhan niitä korjaillaan onneksi.

Ja se pakollinen kuva tottakai, tästäkin on kohta jo herraties kuinka monta vuodenaikaa kuvattu.

En tiedä saako näistä kuvistakaan kukaan irti mitään, mutta minulle nämä on rakkaita. Tuttuja paikkoja, hieman vierain silmin nähtyinä. 

Onko tämä jotain terapiaa nyt? Jaa-a, en tiedä, mutta mukavaa se on.

Nyt voisikin mennä askartelemaan sitä uutta neulanreikärunkotulppaa tuolle Leicalle, tuli eilen postissa Texasista asti tulppa. 3.58€ postikuluineen, käyttämätön tarvike. On se hieno se eBay.

Keittiössä odottaa jo kuivahtaneita tulppaaneita ruukullinen, että pääsee heti taideilemaan.

Kääntyykö sivu?

Täytekuva Berliinistä

3.12.2009

Tajusin vaan tuossa aiemmin, kun olen nyt tätä edellisen postauksen asiaa (digi vs. filmi vs. kamera) että olen omistanut zoom-linssin filmikamerassa viimeksi kai joskus 90-luvun puolivälissä. Semmoisen yleiskuvaukseen sopivan siis, tuo 80-200mm on ollut aina, mutta sen käyttö on niin vähäistä että sitä ei voi oikein laskea.
Digikamerassa taasen on ollut aina zoomi. Kompaktissa on, D70Sssä oli, D200sessa on, D3sessa on jne.

Erikoista. Vaikuttaakohan se mihinkään? Enpä tiedä.

Erityisen mukavalta kyllä tuntuu nyt se että jotenkin on ikäänkuin päässyt vähän kiinni tähän valokuvauksen syrjään taas. Kuvat näyttää kivoilta, mielessä kuplii juonia, tekisi mieli ottaa kuvia. Tehdä jotain.
Ihanaa.

Vanhatkin kuvat on parantuneet, tässä puolivuoden (no okei, kahden ennui-vuoden) aikana otetuista kuvista on löytynyt muutama ihan asiallinen ruutu, esimerkiksi nyt ne Berliinistä valitut kuvat. Pitäisikin varmaan käydä nyt kaikki nuo Ison Dönerin (No jos New York on Iso Omena, niin Berliini on kai sitten Iso Döner?) kuvat läpi ja poimia sieltä jokunen määrä. Vaikka kirja. Ja nettigalleria. Voiko netti-näyttelylle pitää avajaiset?

Onko tässä nyt suunnanmuutoksen merkkejä ilmassa? Tuulen suunta muuttuu? Kääntääkö se uuden sivun? Vieläkö tästä voi tulla jotain?

Uskoisin.

Kamera VAIKUTTAA kuvanlaatuun.

Iltasella tuossa tiirailtiin porukalla valokuvia, tai siis Andrei ja Mammu kävi läpi molemmat erikseen Berliinin viimereissun kuvia, tavoitteena muutaman suurennoksen tekeminen olohuoneen seinille.

Mielenkiintoinen koe, reissuhan tuli kuvattua Leica + Ixus-kombinaatiolla. Tuli itsekin katsottua kahdesti kuvat läpi kunnolla.

Mutta oleellista on se, että näitä kuvia oli kokonaisuudessaan 625 kpl. Niistä 252 Leica-ruutua, ja 373 Ixus-ruutua. Verikovit liputtivat pikaisesti jatkokatseluun 69 kuvaa. Niistä 17 kpl oli Ixuksia, 52 kpl Leican. Siitä alettiin raakkaamaan kuvia alemmaksi niin ekan kierroksen jälkeen olikin jäljellä enää Leican kuvia.

Mikähän siinä oikein on? Nuo ei ole edes valokuvaajia, ei ne mistään välineistä niin perusta että sekään voisi vaikuttaa.

Kuvan tekninen laatu ei siis ollut vaikuttava tekijä tässä. Se oli Se Jokin Muu. Mitä ei ole digissä, tai pikkukamerassa, tai sen linssissä. Se on fiilis. Onko se fiilis kuvaajan?

Tuleeko se kamerasta?

Kamera siis vaikuttaa kuvanlaatuun, ei pelkästään tekniseen laatuun.

Tätähän minä olen aina painottanut kun myyn kameroita, jos joku pohtii kahden tai kolmen järkkärin välillä, sanon aina että unohda järki nyt, ota se minkä haluat. Mistä tykkäät, taatusti kuvaat sillä parempia kuvia.

Siksipä minun on ilmeisesti keksittävä joku ratkaisu tuohon Leican ja Ixuksen välille. Pienehkö kamera, about Leican kokoinen tai vähän pienempi. Kiinteä, valovoimainen linssi. Musta. Ja digitaalinen kiitos.

Mikähän siihen olisi... Hmmh.

Nurmes, -30C

Nikon D200, 17-55mm f:2.8

Otin oikein jalustan mukaan reissuun, kun oli tarkoitus alunperin kuvata neulanreikiä joko Leicalla tai PH-1sellä, mutta sitten ne jotenkin kuivahti (Leican lenscappia ei löytynyt lähtöjuoksussa ja PH-1seen ei ole edelleenkään kunnollisia kuminauhoja. Kun ei ilkiäis lähteä etsimään uusia gummilenksuja kun tarkoitus kuitenkin on uudistaa se.)

Klikkaa suuremmaksi, hopotihoi!

Niinpä siis kun Andrei houkutteli, niin en kovin montaa minuuttia tarvinnut miettimisaikaa. Siis kirkkoon kuvaamaan palveluksen päätteeksi, peruskuvat, ulkokuva pitkällä valotuksella ja sisällä ultrasuorat isot kuvat.
Pientä hupia siihen sitten päälle, tuossa päällä.

Hiihtämisen Riemusta

Mikael sai elämänsä tilaisuuden kokeilla hiihtämistä, kaupunkilaispoikarukka. Nurmeksessa -28C pakkasessa olikin oikein lystiä, ainakin ajatuksen tasolla...

Andrei kiinnittää hiihtimet Mikaelin jalkoihin. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman epäilyttää, mutta ignorance is bliss, niinkuin sanovat.

Eteenpäin, sanoi Mummo Lumessa.

Ja noin 3 metriä myöhemmin, kahden kaatumisen jälkeen paljastuu koko karmea totuus.

"Ihan kauheeta", totesi Mikael sisälle päästyään.

Noh, kokeiltu on, kiitos ja näkemiin. Isänsä poika. Ja Äitinsä. Ja Mummonsa. Ja Kumminsa. Hiihtäminen ON ihan kauheeta.

Huomio!

Seuraa tiedotus.

Olen aloittanut Kirjan. Kuvallista materiaalia hyväksikäyttäen julkituon Itseäni.

Pieni asiahan tämä on, ei mitään julkaisijaa tai kustantajaa, omakustanne siis, pienpainatus Print On Demand-tyylisesti.

Neulanreikäkuvista teen, näillä näkymin 45-50 kuvaa tulee. Plus tekstiä sitten kanssa vähän, saa nähdä miten tässä luovaksi käydään. Kuvat on jo valittu, muutama varakuva ja muutama mahdollisesti karsittava kuva kanssa. Seuraavaksi kirjoittelen tekstilöitä samalla kun odotan testikirjaa tulevaksi yhdestä paikasta, kun en ole vielä päättänyt missä opuksen teetän. Parin paikan välillä arvon vielä, ensisijaisesti Blurb Ameriikoissa. Kilpailijoina täällä kotosalla katsastettakoon tuo Eirin uusi kuvakirja (jonka testikirjat siis ovat jo matkalla töihinpäin), ja Kuvatkirjaksi.fi.

Noihin Ifoloriin ja Fotonettiin en taida lähteä lainkaan aiempien huonojen kokemusten johdosta.

Kysymys kuuluukin nyt että pitäiskö näitä ihan myytäväksikin ajatella vaiko ihan vaan omaksi ilokseen? Onkohan tämmöiseen kiinnostusta?

Kertokaapa.

Kylmä sunnuntai

Sainpas Mikaelinkin suostuteltua (jätskillä!) olemaan kuvassa. Ei oikein vaan tahtonut pysyä paikallaan, joten...

Aamupäivällä (okeiokei, iltapäivällä, kun nukuin niin pitkään) kun ei ole muutakaan tekemistä (valehtelen, onpas muttei huvita), niin voi lähteä ensin ulos, kävellä jokirantaan, huomata siellä että muistikortti  on keittiön pöydällä kortinlukijassa vielä.

Eli takaisin, ja uusi yritys. Aurinko ehti mennä mailleen siinä välissä, mutta sentään jotain lystiä keksin.

Nikon D200 + Nikon 17-55mm f:2.8

Uusi sohva

Out with the old, in with the new.

Clickenzee to embiggen.

Ranskaa ja yksi Helsinki

Minä ja Ipe Helsingissä

Pikin ja Peterin eteisessä

Kesällä 2008.

"Fleur de commerce fermé ces dernières années et la tendance de l'automobile en Europe."

Suljettu kukkakauppa ja viime vuoden trendiauto Euroopassa.

Nantes, Ranska

"Dans la matinée, avant que le fart de porcs"

Aamulla ennen sianpierua

Nantes, Ranska

"flaque d'arbre"

Puu lätäkössä

Nantes, Ranska

"le fond de la mer cravate île de Noirmoutier"

Merenpohjatie Noirmoutierin "saarelle", Ranska

"La fenêtre de la boulangerie, à 06,23"

Leipomon ikkuna klo 06.23

Nantes, Ranska

Meinasi tulla melkein puhdas kuvapostaus. Ja paskat, sanon minä semmoiseen. Laitetaan nyt tämmöistä leppoista, kaiken tämänpäiväisen hölmöilyn jälkeen. Terveisiä vaan kyttääjille.

Asiaan. Kaikki kuvattu Leica M6 + 35mm Summicron-kombolla. Matkailukamera. Filkkana kaikissa uskollinen Tri-X, kehitelty Rodinalissa 1+50, ykstoista tai kolmetoista minuuttia, en koskaan muista kumpi. Aina pitää lapusta tarkistaa. Vai oliks se 1+100. No 12.5ml tulee purkilliseen kuitenkin kehitettä.

Teosten nimistä kiitokset Google Translatelle. Ranskassa otetut mustavalkoiset valokuvat ei ole mitään ilman ranskankielisiä nimiä. Alla suomennokset... Vai miten päin tää nyt meni?

Ihan ei ehkä ole kieliopin mukaisia nuo, älkää näyttäkö Saralle.

Käsittämätöntä

Ihan pikainen veto vaan nyt. Tämä näyttäisi olevan aika kovaa sanaa joka puolella nettiä, laitanpa tähänkin nyt sitten.

Klikatkaa tuo Vimeon puolelle omaan ikkunaansa auki, siellä saa HD:nä ja täydelle ikkunalle, ei tätä muuten ole järkeä katsoa.


The Third & The Seventh from Alex Roman on Vimeo.

Mikä tässä nyt on sitten huomion arvoista? Se on tehty kokonaan* tietokoneella. CGI all the way. En voi käsittää, yhden miehen alusta loppuun asti tekemä, musiikkeja myöten.

Ei herranen aika.

*I think i must make it clear. There are a few non-CG elements in the shortfilm: photographer (shot on greenscreen), pigeons, timelapsed growing flowers, flying airplane and sky backgrounds.


Eli valokuvaaja, pulut, äkkikasvavat kukat, lentokone ja taustataivaat. 


Onhan siinä mokiakin, alussa on filmikasetissa liian kapea filmi, Parissa kamerassa taitaa olla kirjoitusvirhe, ja tuuliturbiinit tosiaan pyörii väärään suuntaan. Epäilemättä tosin tahallaan nekin.


Jos tämä ei nyt aukea jollekulle, miten helvetillisen iso homma tuossa on edes teknisesti, niin daideellisestikin siinä on ollut työmaata kerrakseen kyllä.

Neulanreikää vaihteeksi

Fotomik PH-1

Nro. 100

Neilikka

17.3.2007

Voi luoja. 2007.
Tänään olen kaiken touhunnan ohella juoninut Fotomik PH-1stä. Polte ottaa kuvia olisi huima. Itseasiassa otinkin kaverin jo esille tänään, mutta kaikkien filmikasettia kiinni pitelevien gumminauhojen sudden and total failure muutti suunnitelmia.
Ebay ei auta minua nyt, olen etsiskellyt jo jonkin aikaa mahdollisesti samanlaista takasysteemiä kuin noissa oikeissa laakakameroissa, muttamutta. Ei tunnu löytyvän. Tai onhan noita, mutta Graflokkiperän syvempi sielunmaisema ei vaan ota auetakseen, ei ainakaan ilman omin kätösin tapahtuvaa tutkimista.

Taitaa mennä ns. rautakauppa-osastolle tämä projekti edelleen. Käytiinkin jo tuossa Andrein kanssa Starkilla, katselin niitä kulmarautoja millä tuokin kamera on jytkytelty kiinni. Nyt siellä oli semmosia pieniä ja siroja, olispas ollut hieno kuule semmosilla laittaa tuo kasaan.
Mutta sieltä ne on kai jotkut keksittävä, sitä semmosta reikärautaa ja joku siipimutteriviritys kai tuloillaan sitten, anskattoony.

Ja hittolainen Panasonicin GF-1nen leviää. Kapalla on, ja nyt Kyle Cassidykin oli nitkahtanut. Ehkä sitten kun GF-2nen tulee saattaa mullakin olla mahdollisuuksia semmoiseen.

Uudenkarheaa juhlan kunniaksi, sekä kompromissikameroita.

No nii-in.
Digicamera.net linkkasi tuohon kompakti-kitinää postaukseen, ja Google Analyticsi huutaa hoosiannaa. Harvemmin sitä kolminumeroisiin lukuihin ylletään tässä blogissa. Että kiitos ja kumarrus vaan Vuorille. (Vaikka blogin nimi onkin kyllä fotomiK, ei fotomiC. Mutta ei se mitään kai.)

Laitoin sitten ulkoasua uusiksi, kokeillaan hetki tämmöistä vaaleampaa vetoa. Ihan on Bloggerin perus-templateista tämä, fontin vaihdoin vähemmän rumaan kylläkin.

Sananen kompakteista vielä, koettakaa kestää vielä.

Sulanto sanoi blogissaan tänään hyvin:

"Pokkarilla kuvaaminen on vapauttava kokemus ja siksi kuvista voi tulla aivan erilaisia kuin oikealla kameralla kuvatuista."

Ja näinhän se on.
Minullahan on tuo Canon Ixus 75nen kulkenut matkassa nyt kolmisenkos vuotta, ja on myönnettävä että tuossa kun taannoin istahdin oikein pidemmäksi aikaa kuvien äärelle ja loin silmäyksen menneeseen (kuinka ylhäistä!), jouduin toteamaan että aika paljon olisi jäänyt kuvia ottamatta ilman tuota.
Aikoinaanhan Olympus Mju-2nen kulki samalla viisiin mukana, ja vaikkei niitä kuvia voi näihin verrata teknisesti samana päivänäkään, niin sekin avasi ihan uusia juttuja kyllä paljon. Sitä ei vaan uskaltanut ihan yhtä "hallitsemattomasti" laukoa kuin näitä digiräppänöitä, mutta silti...

Vein tätä hulluutta jopa niin pitkälle, että kesäkuun Ateenan reissun (joka ei kyllä varsinaisesti valokuvausmatka ollut) suoritin ainoastaan tuolla Ixuksella. Normaali(matkailu)satsihan on viime vuosina ollut tuo Leica ja Ixus.
Jäinkö kaipaamaan jotain? Juu ja en. Vapauttavaa tosiaan, ei kameralaukkua, ei edes sitä yhtä runkoa ja linssiä rinnan yli roikkumassa, vain pikkuinen kamera oikeassa housuntaskussa, pitkästä kaulahihnasta vyönlenkkiin sidottuna. Ettei vaan karvakäsi anasta. Toisaalta ajoittain kiusasi kun tuossa mallissa on se niin pirun hankalasti jotenkin mun sormille käytettävissä oleva valotuksen/tarkennuksen lukitus, että tuntui vähän rajoitetulta, laajakulmaisempi lasikin olisi voinut olla (kun lähtee siitä perinteisestä kolmevitosesta tuo vielä), kuvanvakaaja ja kyllä, kyllä se ISO800sen käyttäminen kuitenkin joskus kirpaisee.
Varsinkin kun matkaseuralla oli meidän D3nen mukana.
Mutta mitä hyötyä sitä isoa rohjaketta on kantaa, jos väsyy jo alkuillasta niin ettei jaksa mennä sinne missä niitä kuvia olisi otettavaksi?

Tuleekohan sana "kompaktikamera" kuitenkin jotenkin väännöksenä sanasta "kompromissikamera"?

Vaan kuitenkin, ei olisi esimerkiksi eilen tullut pieneen mieleenikään ottaa järkkäriä pulkkamäkeen pojan kanssa. Ja niinpä tätäkään ei olisi mummojen iloksi tullut otettua:

"Mikael osaa myös lentää"

Canon Ixus 75, ISO 400, 1/10sec, f:2.8, +1/3 exp.

Minä rakastan taskukameroita. Mitä pienempi, sen parempi. Tosin koon pienetessä käytettävyys ja kuvanlaatu laskevat useasti liian säälittäviksi.
Senpä tähden tuo S90nen onkin tällä hetkellä Sitä Parasta mitä voin kuvitella. Inauksen vielä pienempi kun olisi niin johan taas kelpaisi, mutta ei passaa alkaa liian ahneeksi kai sentään. Tai no, onhan sieltä ilmeisesti helmikuun ekalla viikolla tunkemassa Ixuksien uutuusmalleja kai, että liekö sitten tuo kenno pikkukuorissa?
Ei pöllömpi ajatus sekään...

Loppuun vielä pikainen roiskaus joka jäi tuossa silmiin kategoriasta "Olisi järkkärillä jäänyt kuvaamatta"

"Poikien lentokone-eväät"

Itseasiassa nyt alkaa tuntumaan siltä että pokettihan taitaakin olla enemmän laiskan kuvaajan työkalu, ajatuskululla "No en mie ny tuon takia ala kaivamaan tota tuolta kassista". Joka tosin on myös syynä siihen että pitkään olen matkaillut ilman kameralaukkua, pelkästään Leica ja 35mm Summicron olkapäällä roikkuen. Joka sekin on mukavaa kyllä.

Keskittyisiköhän sitä jatkossa hetken aikaa itse kuviin ja niiden ottamiseen, ennemmin kuin laitteisiin? Jaa-a. Saas nähdä.

Asiat johtaa toisiin, eli ajankohtainen Kotipostaus.

Hassua miten yhdestä menee toiseen ihan huomaamattaan.
Eilen illalla olin jo menossa nukkumaan, kun huomasin vesilasillista juodessani keittiön pöydällä Kovin Kutsuvan näköisesti leivinpaperin päällä kuivuvan Tunnistamattoman Vihreän Asian, joka saattoi tai saattoi olla olematta joskus ollut purjo (purrrjjollöök, niinkuin Tinan Keittiössä aikoinaan asia ilmaistiin), josta oli hetkellisen inspiraation iskiessä otettava kuva. Taidekuva isolla Teellä.

"Palmunlehti se olikin"

Nikon D200, 17-55mm f:2.8

No ei, ei siitä tullut mitään. Niinkuin niistä nyt ei yleensäkään tule, mutta siinä pimeässä touhutessani huomasin että jos D200sen laittaa maksimiherkkyydelle (joka lie jossain ISO 3200-kohdalla, vai oisko se HI-1-asento jopa 6400?), ja mustavalkoiselle, niin se tekee yllättävän mukavan sotkuista jälkeä, ainakin pienessä koossa katseltuna, ja sitten juoksinkin jo ympäri kämppää pilkkopimeässä ottamassa neljä aukkoa alivaloisia kuvia liian herkällä kennolla ja täydellä aukolla. Ja sitten otin kuvan olohuoneen pikkuikkunan verhosta.

Ja sitten menin nukkumaan, kun Armas Vaimo tuli ärisemään Häiritsevästä Toiminnasta.

Tässä aamulla keittiössä istuskellessani sitten tiirailin öisiä kuviani, ja tajusin että tuosta sohvasta, joka edellämainitussa verhokuvassa näkyy, ei olekaan otettu kuvaa, ja että se tulee lähtemään pois perjantaina uuden sohvan tieltä.

Sohvasta kuvaa ottaessani huomasin myös että uudelleen sisustetusta ja maalatusta olohuoneestammekaan ei ole otettu kuvaa. No siihen sitten kanssa käsiksi.

Nythän on niin, että tuo sohva, joka alunperin on meille tullut Armaan Vaimon vanhempien kesä-asunnolta Suhalta, on minun lempisohvani. Siinä on juuri sopivan kulahtaneet vanhat, pehmeät mutta tukevat vaahtomuovipatjat että siinä on mukava ja turvallinen pötkötellä. Istumisen mahdottomaksi tekevä etureuna vain korottaa turvallisuuden tunnetta entisestään.
Ja mitä tekee Armas Vaimo? Lupaa sohvan Verikoveille Nurmekseen, kuistille laitettavaksi. Kuulemma saan mennä siihen nukkumaan aina käydessäni, ja kai sen joskus saa takaisinkin, eli sohva vain ikäänkuin deponoidaan Nurmekseen. Toivotaan nyt kuitenkin että parin viikon päästä tuleva uusi sohva on yhtä hyvä. Tai jopa parempi. (Ja olihan se hyvä kun koeistuimme sen joulukuussa.)

Siinä siis isäntä ja isännän paikka. Eihän se kummoisen näköinen ole ollut edes kukoistuksensa päivinä, eikä oikein sovi sisustukseenkaan enää. Eikä se tuo sohvakaan kaunis ole.
Muuta huomaamisen arvoista siis on tuo seinä. Kyllävain, se on TOSI tummanharmaa.

Homma jatkuu televisionurkkauseen päin. Tosiaan telkkari on nyt sitten siirtynyt pois olohuoneen "keskuksen" asemasta, kun ei sitä katso muut kuin Mikael. DVD:tkin sai kivasti heti siihen viereen. Uudet kiikkutuolit (tai no, meille uudet, käytettyinähän nuokin ostettiin) on enempi kuin kivat, itsehän olen noita ihastellut jo vuosikausia Ikeassa. Itseasiassa aika vahva on muuten tuo Ikea-edustus tässäkin, alakulman harmaa sohva on Askosta, samoin kuin TV-taso, mutta kirjahyllyt, lamput, tuolit, Mikaelin pikkupöytä, ja toinen matto on tuota Ruotsin Ihmettä. Kaikki muu onkin sitten lahjoituksena saatua wanhaa tawaraa.

Kirjahyllyistä päästäänkin sopivasti semmoiseen aiheeseen kuin kirjahyllyt. Kirjat ja hyllyt on melkein parasta tällä hetkellä. Tätäkin kuvaa ottaessani huomasin että osa kirjoista on edelleen epäjärjestyksessä. Aakkosissa ne on tottakai, mutta esimerkiksi nuo Feistin kirjat on väärässä järjestyksessä, ihan sikinsokin. Kamalaa.
Ikean BILLY-sarja on, kuten näkenette, elinehto meillä. Halpa ja hilpeä, eikä edes loppujenlopuksi kovinkaan paljoa liian ruma, vaan toimiva.
Vähän niinkuin minäkin.

The Tenset - KymppiSetti? - Ja kitinää kompakteista.

Johstonin Mike kirjoitteli tuossa männähetkenä mielenkiintoisen postauksen blogissaan The Online Photographer.
Siinä huudetaan semmoisen perään, että olisi hyvä jos jokaisella kuvaajalla olisi nettisivujensa ym. alussa vain kymmenkunta parasta kuvaa. Suosikkikuvaa. Tyypillistä kuvaa. Jotain, mistä saisi heti kiinni että mistä tuulee ja missä mennään.
Lainaillaanpa vielä lisää tuota postausta ja käännöstelläänkin.
Eli tilannehan on melko usein se, että sitä mennään nettisivulle, ja siinä on pahimmillaan joku flashkökkäreintro, ja sitten löytyy nappula "Galleria" tms. ja sitten aukeaa vaihtoehtoja tyyliin:

• Rokkikuvia
• Berliininmatka 2009
• Lapset
• Ulkokuvia
• Sisäkuvia
• Taidekuvia

Mitä hittoa sitten? Kahlaatko tosiaan kaikki läpi, vai klikkaatko yhtä ja toteat että "Ihan paskaa, mitähän Facebookissa on tapahtunut tällä välin?"
Ei. Et kahlaa. Ja siinä onkin tämän idean ydin. Tiivistäminen. Hommahan on hankala ja aikaa vievä, ihan puistattaa itseä ajatuskin tuon aloittamisesta, kuviahan on tuhottomasti ja pitkältä ajalta.
Mutta toiveena on se että tuossa oppii jotain itsestään. Löytää ehkä uusia kuviakin. Onneksi Lightroom helpottaa varmaankin aikalailla tuota urakkaa.

Aloitan ihan kohta. En vielä, mutta ihan kohta. Ihan tosi, joojoo. Vaikka myönnettävä on että vaikka ei tuo minun oma sivuni ihan sieltä mahdottomimmasta päästä ole, niin siltikin se on. Puhumattakaan siitä että kuvat on kaikki vähintään 2 vuotta vanhoja nyt tuolla. Tai oikeastaan 3 vuotta, kun ollaan jo 2010-numeroissa.

Siellä tosin on kyllä ainakin pari-kolme kuvaa jotka menisivät hujahtamalla tähän tensettiin, mutten ole ihan satavarma että onko ne nyt sitten lainkaan sitä mitä nykyään teen. Koska vaikka ne onkin hyviä, ei niitä semmoisia kuvia tule enää. Kai.

Noh, tätä pitänee meditoida kenties jonninaikkaa.

"100 gram Russki Standart" Bar Gorki Park, Berlin

Canon Ixus 75, ISO ainaski miljuuna. (Tai 800)

Tuo ylläoleva on otettu matoisella Issuksellani. Hieno laitos, vaikka saisikin olla kuvanvakaaja. Ja laajempi kakkula. Ja pykälän (tai kaksi) parempi kuvanlaatu korkeammilla herkkyyksillä. Mutta muuten just passeli. Tai no, vähän enemmän valotuksen käsisäätöjäkään ei ois pahaks. Muttei pakolliset. Mut kivat ois. Ja voihan se olla että RAW-kuviakin tulisi kuvattua jos voisi. Eikä linssinkään olis pahempi olla valovoimaisempi.
Niinpäniin. Eli se vois olla Powershot S90 siis käytännössä. Vähän on tyyris vieläkin, ei sponsoreita löytyis mistään?

Sananen kameroista vielä.
En vaan jaksa lakata hämmästelemästä että minkälaisia apinoita sitä suunnitteluosastoille päästetäänkin, ja isoissa taloissa. Sonylla nyt esimerkiksi. Tehdäänpä tämä ns. kädestä pitäen.
Ottakaapa digikompaktinne. Avatkaa se valikko missä on kaikki oleellisimmat kuvauksen kannalta tarpeelliset asiat. Mitä siellä on ensimmäisenä?
Sonylla siinä on KUVAN KOKO. Kuka vittu sitä muuttaa useammin kuin kerran elämässään? Ja siltikin insinööri on todennut että sen täytyy olla ensimmäisenä valintana valikossa. Sen sijaan valkobalanssit ja valotuksen korjailut ja herkkyyden säädöt on joutaneet toissijaisempina asioina jäädä alemmaksi.
Ei näin.

Toinen mikä aina jurppii on se että kompakteissa, missä nappulat on vähissä ja real estate toimintojen suhteen on vielä vähemissä, monet valmistajat on todenneet että siihen neliohjaimen viimeiseen nappulaan on ihan hyvä idis laittaa SARJAKUVAUKSEN ja VITKALAUKAISIMEN nappula. Toisin kuin esimerkiksi vaikka pikanappi valotuksen korjaukselle. Tai valkobalanssin mittaukselle. Tai herkkyydelle. Niihin neljään nappiin saisi sopivasti oleellisimmatkin menemään, vaikka näin:
ISO
+/- korjailu
WB
Makro/Ääretön tarkennus

Salaman säädöt pitäisi saada vielä jonnekin menemään, koska niitä tulee pokkarissa rassattua suht. useasti myöskin. Siinä on jo viisi nappulaa, ja nyt moni valmistaja tuhrii yhden niistä ominaisuuteen jota käytetään loppujenlopuksi melko hemmetin harvoin.

Niinkuin nyt esimerkiksi Canon uudemmissa Ixuksissa, Ixus 120sessä mm. Tuo satakakskymppi olisikin muuten oikein oiva kamera esim. allekirjoittaneelle, mutta ovat tosiaan laittaneet sen kuvaustavan valitsimen siihen neliohjaimeen, ja jättäneet idiootit vielä sen ylimääräisen vapaasti asetettavat funktionappulankin pois. Samalla on muutettu käyttöjärjestelmä tähän uuteen yksiportaiseen kakkaan. Pah.

Ja vielä insulttia insultin päälle, juuri huomasin että Canon on julkistanut A-sarjalaisia Powershotteja, joissa kyllä järkevienkin ominaisuuksien lisäksi (AA-paristot jätetty pois puolesta malleista, jihaa!) on päätetty kustantaa uusi ylimääräinen nappula kameroiden takalistoon, ja sitten ammuttu itseään jalkaan ja dedikoitu se KASVOJEN TUNNISTUKSEN päälle- ja pois-kytkemiseen!
Ei jumaliste, Canonin ja Sonyn insinöörit on päättäneet lyödä viisaat päänsä yhteen, tätä idiotismiahan on ollut Sonylla jo jonkin aikaa.

Kyllä nyt taas korpeaa.

Oman pään kummallisuuksista

Tajusin tuossa että jostain kumman syystä olen melko tietoisesti ollut laittamatta tähän blogiin ns. "hyviä kuvia". Tiedättehän, niitä kuvia mihin on tyytyväinen. Mihinkähän niitäkin tulee säästeltyä muka?
Kirjaan?
Näyttelyyn?


Justjoo.

"Tähän on tultava muutos."

Joskus. Mutta ei nyt.

"Park Inn Berlin"
Leica M6, 35mm Summicron, Fuji Superia 400

Nyt jatketaan Berliinin fiilistelyä. 


Hämmentävää, sain viimein eilen viriteltyä tuon vahvistimen ja vastikään Suhalta takaisin saadun CD-soittimen tuohon makuuhuoneen lipaston päälle, ja nyt on kuunneltu päivän verran ihan radiota. 
Tämä on siis luksusta, koska nuohan oli aiemmin tuolla olohuoneessa, ja siellä ei taas koskaan saanut kuunnella rauhassa mitään, kun Mikael on siellä aina. Nyt on toisin.


Now Playing:
PMMP - "Matoja" via YleX

Ei voi sanoa enää mitään.

Hyvää Joulua postuumisti, ja uutta vuotta 2010, sekin postuumisti.

Uuden vuoden lupauksia? Pitäisikö lie, vai tuleeko nekin turhaan rikotuksi? Antaa mennä, sanoo pieni pirulainen päässä. No okei sit.

1. Jatkan blogailua, nyt kun Kapakin kerran.

2. Aloitan jonkun isomman valokuvaprojektin.

3. Vien sen loppuun asti.

4. Ei sen tarvitse edes nyt NIIN iso olla.

Jotenkin on outo olo, edellinen elämä rakkassa Jyväskylässäni on monelta osin ohi. Foto Saarinen sulki ovensa. Annika muutti Helsinkiin. Onneksi on vielä jotain jäljellä, luojan kiitos.

Jotenkin kyllä ajattelin takaraivollani että jos nuo jotenkin vaikuttavat tähän Joensuuhun asennoitumiseen tai kotoutumiseen, mutta ei, ei ainakaan vielä.

No, onhan tässä vielä early days.

Mitäs viime vuonna oikein on tapahtunut? Matkailua, jousiammuntaa, vähän valokuvia (liian vähän!), uuden vauvan odotusta.

Ajatusten suunnan vaihtumista, kiinnostuksen kohteiden siirtymistä. Metsä tunkee mieleen, meri jää taustalle.

Matkailun saralta näin tiivistetysti edelliseen postaukseen viitaten, Nantes ja Berliini maaliskuussa, kesäkuussa Ateena, elokuussa Kreeta, joulukuussa taas Berliini.

Jousiammunta jatkuu, tulokset paranee. Katotaan Itä-Suomen Piirin talvicuppia keväämmälle, miltä näyttää. Jos sama tahti tuloksen nostossa jatkuu, ei ole valittamista, ei.

Uusi vauva tosiaan putkahtaa helmikuun lopulla, saas nähdä mitä siitä tulee. Voi olla poika, tai voi olla olemattakin.

Onpas hajanainen postaus kerrassaan.

Laitetaanpas tähän vielä loppuun Berliini-fiiliksiä. Siinä koko jengi samassa kuvassa, tosin osa vähän osittain. Eli Mie, Ipe, Mammu, Andrei, Aki ja Sara. KaDeWe:n hissistä tämä.

Irinja käski kirjoittamaan tähän että "Irinja on kaunis ja rakas, ja sen lisäksi voit kirjoittaa jotakin tavallista."

Tasapuolisuuden vuoksi vielä maaliskuista Berliiniäkin, Mikael ja Ipe lähdössä ulos "Meidän Berliinin-kodista".

No perhana, tulihan siihen nyt vielä Nantesistakin jotain. Onpa siinä nyt kuvatuksia.

Kuuluisin sanoihin lopetetaan nyt tällä kertaa:

"Tästä on hyvä jatkaa"