Kirjapostaus. Nyt.

Ainiin, kyllähän minä voin muustakin kirjailla kuin valokuvauksesta. Esimerkiksi kirjoista. Allaolevassa kuvassa näkyy loppukesän-syksyn-alkutalven lukuprojekti, eli yhtä vailla kaikki A Song of Fire and Ice-kirjat, eli A Game of Thronesit näin telkkaria katsovalle kansalle tutummassa muodossa. 3524 sivua sitä ihtiään. Hämmästyttävän vähänhän noissa tapahtuu sitten loppujen lopuksi, verrattuna moneen muuhun. Joku niissä kuitenkin sen verran koukutti että pakko oli mennä putkeen koko homma. Yksihän vielä puuttuu, mutta eivät ole pirulaiset julkaisseet pokkarina sitä vielä. Ei sitä nyt kovakantisenakaan voi ostaa tuon rivin jatkoksi. Eikä muun kustantajan laitoksenakaan, kun sarja on sarja on sarja. 

3524 sivua, plus liitteet. Oikeasti. Lord of The Ringsin englanninkielisessä laitoksessa on 1068 sivua.  Ja tässä on vasta neljä seitsemästä.

On se hieno rivi. Ei pisin ihan kuitenkaan, hyllystä taitaa löytyä kaksi pidempää yhden nimen valloittamaa suoraa, eli Heinleineja on enemmän, sekä Alastair Reynoldseja. Ja niin, Varekset, voiko nekin laskea? Voi ne. Raymond E. Feistejä olisi enemmän, vaan en ole jaksanut kaikkia ostaa. Laiskimus.
Pitänee nyt kuitenkin sortua ja ostaa se uusinkin osa luettavaksi, ajattelin ihan e-kirjana lähteä. Voi sitten lukea iPadista. Niin. Kyllä. Sorruin ja tilasin iPadin, vaikka kuinka sitä aiemmin ajattelin että "hyödytön on, naurettava laite".
Hassua miten sitä voi olonsa tuntea miltei syylliseksi. Yhden laitteen takia. Yritin sitä jotenkin itselleni perustella että voihan siitä olla ihan hyötyäkin, ja onhan sillä ihan oikeaakin käyttöä jne. Tulin kuitenkin järkiini, ja totesin että ei, tämä on ihan puhtaasti viihdenäkökulmasta tehty hankinta, ilman mitään sen kummempia ambitioita.
Ja totta on sekin että melkein puoleentoista vuoteen en ole ostanut mitään kodin viihde-elektroniikkaan viittaavaakaan.

Lukekaa tämä. Nyt.

Kummalliselta tuntuu lukea jotain muuta kuin Martinin fantasiaa. Suomeksikin on hauska lukea välillä. Otin uudelleenkäsittelyyn tuon Pasi Ilmari Jääskeläisen, Harjukaupungin Salakäytävät siis. Jotenkin jännitti aloittaakin tuo, edellinen kerta oli jotenkin niin ravistava kokemus. Jäi pitkäksi aikaa mieleen, taisinkin aiheesta jo aiemmin vuodesta kyllä blogatakin.
Jääskeläisen selkeästi takaperoinen kirjoitustapa aukeaa toisella kierroksella ihan erilailla, alkumetrit on pippuroitu niin selkeillä viitauksilla myöhempiin tapahtumiin että kokemus on ihan erilainen. Harvemmin näin palkitsevaa uusintakertaa on tullut vastaan. Kiitos ja kumarrus siitä.

Aiemmin tosiaan hehkutin tätä Yhdeksi Parhaista (Ikinä), enkä tainnut ihan väärässä ollakaan. Ajankohtainenkin on tämä postaus, sillä kirja on nähtävästi voittanut ihan vastikään Kuvastaja-palkinnon. Jääskeläisen toinen kerta jo, kyseessä on siis Maailman Ainoa Kahden Kuvastajan Kirjailija. Läpyläpy- ja taputapuäänet siis matkaan.

Kuviakin on muuten tulossa, tuossa tuommoinen Petroskoi-aiheinen postaus odottelee. Vaan en oikein tiedä, onko reilu 50 kuvaa liikaa blogiin kerralla? En haluaisi jakaa kahteen osaankaan, kun blogin luonteeseen kuuluvasti osa 2 tulee sitten ennen osaa 1 jos myöhemmin alkaa lukemaan.
Kyllä kai minä saan omaani laittaa kuvia miten haluan. Itkekää te jos itkettää sitten. Kunhan vaan ehtisi kirjoittaa. Kuvatkin on jo valmiina. Pitäisi saada se aikaiseksi ennen Berliiniä, sitten sitä on taas ihan lumoissaan pitkän aikaa.

(En muuten ole lainkaa enää varma olenko Salakäytävistä kertonut aiemmin. Hmmh. Ihan varma olin kyllä. Mutta jos Google sitä ei löydä, niin ei sitten. Ehkä joskus, jos joku sitä pyytää. Kommenttiboksi on auki, antaa tulla vaan.)

Kirjoista ja yhteensattumista.

Hoh. Johan helpotti.


Takavuosieni ehdoton suosikkikirja, (nuortenkirja-genrestä siis) Timo Parvelan "Poika" on kiusannut minua aika pitkään. Jotakuinkin viisitoista vuotta.
Olen tuon lukenut ihan oikeasti varmaan kymmeniä kertoja, ellen enemmänkin. Joojoo, tiedän, mutta minä vaan olin semmoinen. Tai kai vieläkin, kaikki kirjansa lukeneet tietänevät.
Jokatapauksessa kiusaamisen aiheuttanut yksityiskohta oli aina se, mihin kaupunkiin kirja sijoittuu. Jotenkin olen aina tiennyt, että kyseessä on Jyväskylä, mutten ole voinut olla varma. Kun ei sitä missään ole sanottu. Eikä edes mitenkään erityisesti kaupunkiympäristöä ole kuvailtukaan. Mutta olen aina tiennyt.

Pikakelaus vuoteen 2007, ja Hesarin "Lapsen Kanssa"-blogiin. En ollut edes huomannut aiemmin että yksi blogin kirjoittajista on mies nimeltä Timo Parvela. En edes ollut tajunnut että noista kirjottajista joku yleensäkin on mies. Hetken penkomisen jälkeen löytyy varmistus sille että nyt on kyseessä sama Timo Parvela.
Pikainen kommentointi postaukseen ja tärisevin käsin naputtelen vielä täysin aiheeseen liittymättä kohteliaisuuden ja pompsautan kysymyksen "Pojan" tapahtumapaikasta. Voi kun se vastaisi.
Ja vastasihan se: http://blogit.hs.fi/lapset/koiralenkilla-paheksuttua/!
Sehän perhana tosiaan sijoittuu tänne. Toki varmasti siksi että Parvela opiskeli kirjan kirjoituksen aikoihin Jyväskylän OKL:ssä (?).
Hämmentävä helpotus. Ja hämmentävää miten netti on loistava asia.

En edes ole varma miksi tuo on nyt jotenkin tosi suuri asia. Sehän on vain kirja, jota en ole lukenut kymmeneen vuoteen. Kirjahyllyssä se kuitenkin on. Pakko sillä on joku suurempi merkitys olla. Kai.

No, toinen juttu. Edellinen kohtaus sai muistelemaan toista minulle tärkeää kirjaa, Vesa-Pekka Sorolan "Cee"tä.
Googlettelu paljastaa todella hämmentäviä faktoja. Sorola asuu nykyään Ilomantsissa. Jakaa Postia ja toimii Kino-Mantsin lipunmyyjänä. Ei jumalauta.
Se internetti taas. Ilman en olisi koskaan varmaankaan saanut tietää tuotakaan. Ottaisikohan kirjan seuraavalle reissulle kainaloon ja nimmarin metsästykseen? Tuskin sentään. Tottakai sekin löytyy hyllystäni. Ostin sen joku aika sitten, nostalgiapuuskassa ja suojeluvaistolla joltain kirpparilta.

Kolmas juttukin. Luin tuossa viime viikolla Kjell Westön "Missä kuljimme kerran", sen Finlandia-kirjan.
Jumaliste miten hyvä se oli. Jotenkin epäuskoisena luin sitä, ajatellen että "Täähän on Finlandia-palkinnon voittanut teos, ei mun kuuluis tajuta tätä."
Niinpä vaan kuitenkin tajusin, tykkäsin ja luin. Outoa.

Sekin jäi jotenkin leijailemaan tuonne takaraivoon. Ne henkilöt. Tapahtumat. Nimet. Sitä ei ole tapahtunut piiiitkään aikaan minkään kirjan kanssa. Jotenkin se jatkoi elämäänsä loppumisensa jälkeen omassa päässäni. "Pojan" kanssa näin kävi myöskin, muistan sen hyvin.
Hyvän kirjan merkkihän on se että kun kirja loppuu, huomaa ajattelevansa "Mitäs sitten tapahtuu?".
Todella hyvän kirjan merkki taitaa olla se että ne tapahtumat tosiaan jatkuvat.